Plagioinnista
Plagioinnista jaksetaan älähdellä, vaikka kaikki tietävät, että kaikki merkityksellinen on jo aikoja sitten sanottu tai tehty. Mitä taiteeseen tulee, niin kaikki alkaa jo olla vanhan toistoa tai tulkitsemista uudelleen. Todella omaperäisiä taiteilijoita on vähän, ja heidänkin omaperäisyytensä rajoittuu yleensä räväkkään persoonallisuuteen, eikä niinkään heidän tekemäänsä työhön. Plagiointikeskustelu on tietenkin paikallaan, jos joku esimerkiksi varastaa suoraan pitkiä jaksoja jonkun kaunokirjallisesta teoksesta, mutta yleensä keskustelussa mennään ylilyöntien puolelle.
Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten uutisen, jonka mukaan Bob Dylania syytetään plagioinnista. Aamukahvit menivät monelta väärään kurkkuun, vaikka tämän ja monien muiden vastaavien shokeeraavien paljastusten uutisarvo on loppujen lopuksi tasan nolla. Tapahtumat etenivät tällä kertaa niin, että joku Dylanin New Yorkissa olevassa taidenäyttelyssä vieraillut huomasi taiteilijan tekemien maalausten muistuttavan kovasti muutamia kuuluisia valokuvia. Asiasta näyttävästi uutisoinneille sanomalehdille ei tosin tullut mieleenkään, että syytös oli absurdi, tai että Dylan on ollut samojen väitteiden kohteena ennenkin.
Dylan on niitä taiteilijoita, jonka koko tuotanto perustuu vanhan tulkitsemiselle uudelleen. Matkan varrelle on tosin mahtunut myös aidosti omaperäisiä töitä, kuten pop-musiikin vuonna 1966 uudistanut levy Blonde on Blonde. Dylan on kuitenkin ennen kaikkea taitava tulkitsija. Hän aloitti folk-laulajana, siirtyi poprock-muusikoksi ja teki jonkin aikaa uskonnollisia lauluja. 2000-luvulla Dylan on tullut tunnetuksi nimenomaan vanhan ja jo olemassa olevan musiikin sovittajana. Hänen tämän vuosituhannen levyissään, kuten “Love and Theftissä” (2001) ja Modern Timesissa (2006), on lukemattomia suoria lainauksia 1960-luvulla ja aiemmin tehdystä musiikista. Elokuvamaailmassa Dylanin vastine olisi esikuviensa töistä asioita suoraan ottava Quentin Tarantino. Dylan on jopa tulkinnut tunnettuja joululauluja ja tehnyt sen omalla karhealla tyylillään.
Columbia Records julkaisi Dylanin 31. studioalbumin, lainausmerkeillä kirjoitettavan “Love and Theftin”, epäonnisena päivänä 11.9.2001. Kriitikot ottivat levyn innostuneina vastaan ja pitivät sitä hienona kumarruksena vanhalle amerikkalaiselle musiikille. Levy oli saanut vaikutteita mm. 1930-luvun bluesista ja bluegrassista, eikä se kuulostanut lainkaan nykypäivän ylituotetulta musiikkimassalta. Dylan käytti 1980-luvulla syntentisaattoreita ja muita vempaimia, eikä hänen musiikkinsa ollut tuohon aikaan kummoista, mutta 1990-luvulla hän ymmärsi viimein palata musiikillisille juurilleen. Ylimääräistä tekniikkaa ei tarvittu, vaan kaikki tarvittava löytyi jo valmiiksi omasta levyhyllystä. Niinpä Dylan alkoi lainaamaan (tai varastamaan) jo tehtyä musiikkia.
Alkuinnostuksen laannuttua “Love and Theftin” kohdalla raivostuttiin lopulta siitä, että pieni osa laulujen sanoituksista oli otettu Junichi Sagan yakuza-aiheisesta kirjasta Confessions of a Yakuza. Alkuperäisen teoksen lause “My old man would sit there like a feudal lord” oli esimerkiksi Dylanin toimesta muuttunut muotoon “My old man, he’s like some feudal lord”. Asiasta nostettiin metakka, vaikka Saga ilmoittikin aivan oikein olevansa otettu saadessaan toimia Dylanin inspiraation lähteenä. Sitäkään ei otettu huomioon, että Dylan oli poiminut kirjasta vain muutamia lyhyitä lauseita. Nyt sama ympyrää kiertävä keskustelu on aloitettu uudestaan.
Dylan-faneja pidetään sinisilmäisenä joukkona, joka hyväksyy kaiken mitä heidän ihailunsa kohde sattuu tekemään. Tunnustaudun tällaiseksi faniksi, mutta totean myös, että Dylan on tehnyt uransa aikana paljon huonoa musiikkia. Suurin osa hänen 1980-luvun lauluistaan on kehnoja, eikä hänen vuoden 1966 kokeellinen romaaninsa Tarantulakaan ole mistään kotoisin. Dylanin plagiointikeskustelussa on kuitenkin menty liian pitkälle. Ihmiset ovat sensaationnälkäisiä, joten myyntiluvuistaan kiinnostuneet juoru- ja sanomalehdet tarttuvat ymmärrettävästi mihin tahansa täkyyn, mutta nyt on jälleen yksi rima alitettu. Dylania plagioinnista syyttävien kannattaa ottaa laput silmiltään nähdäkseen hänen maalauksensa ja korvatulpat korvistaan kuunnellakseen hänen laulujaan. Ei kaiken tarvitse olla viimeiseen saakka omaperäistä.