The Irishmanistä

Kaikki ei ollut ennen paremmin, mutta Martin Scorsesen The Irishman (2019) edustaa loistavaa vanhan ajan tarinankerrontaa. Netflixin haaviin päätynyt elokuva, jonka 159 miljoonan dollarin budjetti johtui ensisijaisesti siinä käytetyistä kalliista tietokonetehosteista, on ohjaajansa aiempien mestariteosten, kuten Mafiaveljien (1990) ja Casinon (1995), kaltainen. Scorsesesta ja hänen näyttelijöistään paljastuu The Irishmanissä kuitenkin iän tuomaa haavoittuvaisuutta ja herkkyyttä.

Mennyttä aikaa huokuu myös järkälemäisen elokuvan liki kolmen ja puolen tunnin kesto. Kriitikko Kalle Kinnunen naljaili jo Twitterissä, että The Irishmaniä liian pitkänä pitäviltä tulisi ottaa netti pois. Kommentti viittasi älypuhelinten osin synnyttämään kärsimättömyyteen, joka ei ole hyvä asia The Irishmanin kaltaisten hitaiden kertomusten kannalta. Mikäli Scorsese olisi tehnyt filminsä sijaan sopiviin pätkiin jaetun televisiosarjan, tilanne olisi toinen, mutta The Irishman matelee tauoitta. Sen katsominen vaatii samanlaista kärsivällisyyttä kuin paksuun romaaniin uppoutuminen.

The Irishmanin pääosia esittävät vanhan liiton tähdet Robert De Niro, Al Pacino ja Joe Pesci, jotka tekivät useat parhaat työnsä jo 1970- ja 1980-luvulla. He kuuluvat ohjaajansa tavoin eläkeläisosastoon. Näyttelijöiden kasvoja on monissa kohtauksissa nuorennettu hintavalla teknologialla, mutta visuaaliseen kikkailuun tottuu heti. Se vaikuttaa yhtä luonnolliselta kuin paksu meikki ja sopii filmin yleisilmeeseen.

Realismin sijaan Scorsesen elokuva huokuu romantiikkaa ja nostalgiaa vanhaa Amerikkaa kohtaan autoineen ja arvoineen. Se vaikuttaa aluksi perinteiseltä mafiapätkältä, mutta sen pääteemaksi nousee vanheneminen. Isona gangsterina (De Niro, Pesci) tai ammattiliiton pomona (Pacino) häärääminen voi tuntua tärkeältä, mutta menettää kuoleman lähestyessä merkityksensä ja saa kiinnittämään huomiota oikeisiin arvoihin. The Irishmanin keskeinen sävy on katumus. Minne aika katosi ja menikö elämä hukkaan kaiken juonittelun keskellä?

The Irishman seuraa vuonna 1975 kadonnutta ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffaa, jota Pacino hänelle ominaisella pauhaavalla tyylillä esittää. Kertojana toimii epäluotettava mafian tappaja Frank Sheeran (De Niro), jonka versio tapahtumista on todennäköisesti keksitty. Hän kaveeraa Hoffan ja mafiapomo Russell Bufalinon (Pesci) kanssa, vaikka heidän veljellistä mieltymystään kivikasvoiseen Sheeraniin ei selitetä. Palkkatappaja Sheeran ei ole mikään sankari. Hän näkee vain mafiaelämän likaisen puolen, eikä pääse nauttimaan isoista rahoista. Ammattirikollisuus näytetään likaisena ja arvottomana toimintana, jossa ei ole lopulta mitään hienoa.

Kuvaus, käsikirjoitus ja oikeastaan kaikki muukin filmissä toimii mestarillisesti. The Irishman nousee jopa hieman yllättäen Scorsesen toimivimpien tekeleiden joukkoon siitä huolimatta (tai juuri siitä johtuen), että sen keskeiset nimet ovat lähemmäs 80-vuotiaita. Naisia tässäkään Scorsesen elokuvassa ei tosin juuri nähdä. Maskuliininen ja ehkä vähän sovinistinenkin vanhan liiton ohjaaja jättää filmeissään naiset yleensä mitättömiin sivurooleihin, ja toimii samoin nyt. Hoffan, Sheeranin ja Bufalinon vaimot ovat heitä nuorempia koristuksia, joilla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin miestensä ärsyttäminen.

Väkivallalla on tässäkin Scorsesen ohjauksessa tärkeä rooli, mutta tällä kertaa hahmot eivät saa siitä minkäänlaista nautintoa, vaan sen merkitys on lähinnä käytännöllinen. Sheeran opetteli tappamaan sotilaana toisessa maailmansodassa ja teki siitä puhtaasti rutiinin. Hänen julmuutensa on salakavalaa. Se kuplii pinnan alla, ja vaikka hän ei esimerkiksi lyö vaimoaan tai lapsiaan, he oppivat pelkäämään häntä ja nöyristelemään hänen edessään. Kylmäveristä tappajaa esittävä De Niro suoriutuu roolistaan upeasti.

Scorsese aiheutti taannoin pahennusta ilmoittamalla, ettei pidä Marvelin supersankarielokuvia taiteena. Purkauksen ymmärtää, sillä ne tehdään sarjatuotantona ja yksityiskohdat, kuten tarinoiden nyanssit, jäävät helposti suurien linjojen alle. Marvelin filmien päämääränä on viihdyttää ja takoa rahaa, missä ne onnistuvat toki hyvin. Kalliin The Irishmanin on sen sijaan vaikea nähdä tuottavan perinteistä voittoa. Se on hidastempoinen kuvaus tietystä aikakaudesta ja tarjoaa jonkin verran pohdiskeltavaa. Mikä elämässä on lopulta tärkeää? Ei ainakaan ison egon kasvattaminen ja siitä huolehtiminen, mihin ansaan Hoffa, Sheeran ja Bufalino kaikki lankesivat. Surullisesta ja tyylikkäästä The Irishmanistä nauttii täysin.

kulttuuri televisio-ja-elokuvat
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *