{"id":4264,"date":"2019-05-08T21:31:57","date_gmt":"2019-05-08T18:31:57","guid":{"rendered":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/?p=4264"},"modified":"2019-05-08T23:17:25","modified_gmt":"2019-05-08T20:17:25","slug":"millainen-kirja-sulattaa-jaan","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/millainen-kirja-sulattaa-jaan\/","title":{"rendered":"Millainen kirja sulattaa j\u00e4\u00e4n?"},"content":{"rendered":"

A book must be the axe for the frozen sea within us.<\/em><\/p>\n

-Franz Kafka<\/p><\/blockquote>\n

T\u00e4m\u00e4 lause tuli yhten\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 vastaan kollegan Facebook-sein\u00e4ll\u00e4. Olin joskus aiemminkin kuullut tuon sitaatin mutta ajan my\u00f6t\u00e4 olin unohtanut sen.<\/p>\n

Viime aikoina olen miettinyt lausetta paljon.<\/p>\n

Mit\u00e4 se tarkoittaa?<\/p>\n

\"\"<\/p>\n

Tulkitsen Kafkan ajatuksen niin, ett\u00e4 hyv\u00e4 kirja saa tunteet liikkeelle. Hyv\u00e4ss\u00e4 kirjassa on jotakin niin kuumaa, hehkuvaa ja voimakasta, ett\u00e4 se kykenee sulattamaan lukijansa syd\u00e4men. Aidosti puhutteleva teksti pystyy koskettamaan sielussa jotakin sellaista kohtaa, jota ihminen ei ole v\u00e4ltt\u00e4m\u00e4tt\u00e4 muistanut olevankaan; sellaista kipe\u00e4\u00e4 aluetta, jota ei ole halunnut edes ajatella.<\/p>\n

Rafael Donner<\/strong> kirjoittaa omael\u00e4m\u00e4kerrallisessa esseess\u00e4\u00e4n\u00a0Ihminen on herkk\u00e4 el\u00e4in<\/a>\u00a0<\/em>(2018), ett\u00e4 taideteos puhuu meille nimeomaan tunteiden kielell\u00e4. Onnistunut taide ei sy\u00f6t\u00e4 meille faktoja tai saarnoja vaan toimii er\u00e4\u00e4nlaisena ”emotionaalisena k\u00e4til\u00f6n\u00e4”. Tunteita k\u00e4sitell\u00e4\u00e4n my\u00f6s Donnerin esikoiskirjassa, jossa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa heikkous, vahvuus, yksin\u00e4isyys, itsevarmuus, h\u00e4pe\u00e4 ja huoli. Vavahduttavimpia hetki\u00e4 kirjassa ovat ne kohdat, joissa esseiden ”min\u00e4” kertoo kaikkein henkil\u00f6kohtaisimmista asioistaan kuten is\u00e4suhteestaan, is\u00e4ns\u00e4 ik\u00e4\u00e4ntymisest\u00e4, omista ulkopuolisuudentunteistaan tai rakastumisestaan ensi silm\u00e4yksell\u00e4.<\/p>\n

\"\"
Rafael Donnerin kirjan on suomentanut Laura J\u00e4nisniemi. KUVA: Teos<\/figcaption><\/figure>\n

Viime aikoina olen lukenut monia muitakin kirjoja, jotka ovat kyenneet liikahduttamaan syd\u00e4meni kivimuureja. Kun esimerkiksi luin\u00a0Paula Nivukosken\u00a0<\/strong>1920-luvulle sijoittuvaa\u00a0romaania\u00a0Nopeasti piirretyt pilvet<\/a>\u00a0<\/em>(2019), aloin pyyhki\u00e4 kyyneleit\u00e4 jo alkupuolella, sivulla 21. Tuolla sivulla kuvataan Isossakyr\u00f6ss\u00e4 asuvan p\u00e4\u00e4henkil\u00f6n, Liisan, tunteita is\u00e4n kuoleman j\u00e4lkeen. Liisan tuleva anoppi sanoo tyt\u00f6lle leve\u00e4ll\u00e4 etel\u00e4pohjalaisella murteella, ett\u00e4 surussakin on siunauksensa. T\u00e4m\u00e4 koskettti minua. Samankaltaisia syd\u00e4nt\u00e4 liikahduttavia kohtia tuli kirjassa vastaan my\u00f6hemminkin.<\/p>\n

\"\"
Paula Nivukosken romaani kertoo etel\u00e4pohjalaisesta maatalon em\u00e4nn\u00e4st\u00e4 Liisasta, jonka mies l\u00e4htee Amerikkaan 1920-luvulla.<\/figcaption><\/figure>\n

My\u00f6s Helmi Kekkosen<\/strong>\u00a0omakohtainen teos Olipa kerran \u00e4iti<\/a><\/em>\u00a0(2019) sai kyyneleet silmiini. Kirja kertoo \u00e4idiksi tulemisesta, \u00e4itin\u00e4 olemisesta, vanhemmuudesta ja parisuhteesta niin rehellisesti ja kauniisti, ett\u00e4 sis\u00e4ll\u00e4ni l\u00e4htiv\u00e4t liikkeelle kokonaiset j\u00e4\u00e4lautat, jotka matkasivat kohti aurinkoa ja sulivat. Tulin samalla miettineeksi omaa el\u00e4m\u00e4\u00e4ni ja omia t\u00e4h\u00e4nastisia valintojani, ja v\u00e4lill\u00e4 jotkin hauskat kohdat saivat hymyn huulille. Hyv\u00e4\u00e4 kirjaa lukiessa onkin usein l\u00e4sn\u00e4 monenlaisia tunteita p\u00e4\u00e4llekk\u00e4in ja limitysten.<\/p>\n

\"\"
Helmi Kekkosen kirja ilmestyi maaliskuussa. KUVA: Siltala. Kannen graafinen suunnittelu: Elina Warsta.<\/figcaption><\/figure>\n

Luin \u00e4skett\u00e4in my\u00f6s Miki Liukkosen<\/strong>\u00a0kolmannen romaanin\u00a0Hiljaisuuden mestari<\/a><\/em>\u00a0(2019). Kirja on jollakin lailla vapauttanut omaa kirjoittamistani, murtanut tekstin tuottamiseen liittyv\u00e4n kontrollin patoja ja saanut kieleni virtaamaan v\u00e4h\u00e4n eri tavalla kuin aiemmin. Mielest\u00e4ni on hyv\u00e4 lukea my\u00f6s sellaisia kirjoja, joiden kerrontatyyli poikkeaa omasta. Liukkosen kirjoissa on tajunnanvirtamainen, leikkis\u00e4 ja vapaasti vy\u00f6ryv\u00e4 ote, joka vieh\u00e4tt\u00e4\u00e4 minua. Itsekin kirjoitan teksteihini usein tarkkan\u00e4k\u00f6isi\u00e4, absurdeja havaintoja, mutta toisen kirjailijan havainnot ovat aina erilaisia kuin omani, ja siksi \u00e4lytt\u00f6m\u00e4n kiinnostavia. (Kun aikoinaan luin Liukkosen ensimm\u00e4ist\u00e4 romaania Lapset auringon alla,<\/em>\u00a0minulle kehittyi pakkomielle merkit\u00e4 hymi\u00f6it\u00e4 kirjan marginaaleihin. My\u00f6s Hiljaisuuden mestarin<\/em> sivuille noita lyijykyn\u00e4ll\u00e4 piirrettyj\u00e4 hymynaamoja kertyi paljon.)<\/p>\n

\"\"
Hiljaisuuden mestari kertoo muun muassa ihmisten v\u00e4lisest\u00e4 kommunikaatiosta ja sen vaikeudesta.<\/figcaption><\/figure>\n

Franz Kafkan sitaattia olen ajatellut viime aikoina omiakin tekstej\u00e4 tehdess\u00e4. Miten onnistuisin kirjoittamaan niin, ett\u00e4 j\u00e4\u00e4 murtuisi sek\u00e4 omassa ett\u00e4 lukijan sisimm\u00e4ss\u00e4? Miten pystyisin veist\u00e4m\u00e4\u00e4n niin j\u00e4re\u00e4n kirveen?<\/p>\n

Paras keino on mielest\u00e4ni rehellisyys; se, ett\u00e4 kirjoittaa niin kuin oikeasti ajattelee tai tuntee tai niin kuin uskoo henkil\u00f6hahmonsa ajattelevan ja tuntevan. Vuosien varrella olen oppinut (esimerkiksi kirjailijayst\u00e4v\u00e4n kanssa jutellessa), ett\u00e4 t\u00e4m\u00e4 kaikki on t\u00e4rke\u00e4mp\u00e4\u00e4 kuin tekninen taituruus tai vaikkapa kekseli\u00e4s rakenne. Kirjoittajan ei pid\u00e4 yritt\u00e4\u00e4 miellytt\u00e4\u00e4 ket\u00e4\u00e4n, ei sensuroida teksti\u00e4\u00e4n sile\u00e4ksi ja siistiksi. T\u00e4ytyy menn\u00e4 kohti kipua, kohti h\u00e4pe\u00e4\u00e4, p\u00e4in puhdasta iloa ja surua.<\/p>\n

”Write hard and clear about what hurts”, on Ernest Hemingway sanonut.<\/p>\n

”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti l\u00e4mpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenev\u00e4t”, kuvailee puolestaan luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija\u00a0Julia Cameron<\/strong> teoksessaan\u00a0Tyhj\u00e4n paperin nautinto – tie luovaan kirjoittamiseen<\/a>\u00a0<\/em>(2004).<\/p>\n

T\u00e4t\u00e4 virkett\u00e4 olen useassa yhteydess\u00e4 siteerannut.<\/p>\n

\"\"
Julia Cameronin teoksen on suomentanut Juha Ahokas.<\/figcaption><\/figure>\n

Viime aikoina olen kirjoittanut uutta proosaa, jota on t\u00e4ll\u00e4 hetkell\u00e4 kasassa vajaat 50 liuskaa. T\u00e4ss\u00e4 vaiheessa on mahdotonta sanoa, syntyyk\u00f6 noista sivuista jokin kokonaisuus, mik\u00e4 osa joutuu ”j\u00e4m\u00e4t”-tiedostoon ja kuinka paljon materiaalista j\u00e4\u00e4 j\u00e4ljelle. Olen yritt\u00e4nyt kirjoittaa siit\u00e4, mik\u00e4 minua satuttaa ja my\u00f6s siit\u00e4, mik\u00e4 on saanut poskeni hehkumaan onnesta. Samalla pelk\u00e4\u00e4n, satuttavatko nuo sivut viel\u00e4 jonakin p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 jotakuta toista. (Muiden teosten kohdalla t\u00e4llaiset asiat eiv\u00e4t tule mieleen, ainoastaan omieni). Onko loukkaantumisen mahdollisuus l\u00e4sn\u00e4 aina, kun kirjoittaa rehellisesti? Tuleeko aina suututtaneeksi jonkun, jos osuu asian ytimeen?<\/p>\n

Loukkaantumista en miss\u00e4\u00e4n nimess\u00e4 toivo, mutta toivon, ett\u00e4 j\u00e4\u00e4t sulavat.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

A book must be the axe for the frozen sea within us.…<\/p>\n","protected":false},"author":70,"featured_media":4267,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[12,13,14,17,18,24,1],"tags":[204,234,1056,1054,322,395,1055,1052,1057,1051,651,1053,861],"acf":[],"platta":{"numLikes":1,"numComments":0,"category":"kulttuuri","themes":["kirjallisuus","taide"],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/51\/2019\/05\/mina-blogipostakseen.jpg","blog_id":51},"jetpack_featured_media_url":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/51\/2019\/05\/mina-blogipostakseen.jpg","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/4264"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/users\/70"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/comments?post=4264"}],"version-history":[{"count":16,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/4264\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":4287,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/4264\/revisions\/4287"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/media\/4267"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/media?parent=4264"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/categories?post=4264"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/tags?post=4264"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}