{"id":804,"date":"2015-07-02T17:00:20","date_gmt":"2015-07-02T14:00:20","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.image.fi\/minakertoja\/?p=804"},"modified":"2018-02-28T09:42:48","modified_gmt":"2018-02-28T07:42:48","slug":"nobelistien-isa-kannusti-kirjoittamaan-lisaa-lasse-koskela-1955-2015","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/nobelistien-isa-kannusti-kirjoittamaan-lisaa-lasse-koskela-1955-2015\/","title":{"rendered":"Nobelistien is\u00e4 kannusti kirjoittamaan lis\u00e4\u00e4 (Lasse Koskela 1955-2015)"},"content":{"rendered":"

Muistaisin, ett\u00e4 silloin oli syksy. Illat olivat jo pimeit\u00e4, unelmat kirkkaita. Yliopiston k\u00e4yt\u00e4vill\u00e4 kaikuivat uudet suunnitelmat ja ahkerat askeleet.<\/p>\n

Olin noin 23-vuotias ja menossa ensimm\u00e4ist\u00e4 kertaa Nobelistiklubin<\/a> kokoontumiseen. Kirjoittajaryhm\u00e4n nimikin jo kertoo, ett\u00e4 se vaati jonkin verran rohkeutta.<\/p>\n

Nobelistiklubi kokoontui keskiviikkoisin Helsingin yliopiston tiloissa, ja sen vet\u00e4j\u00e4n\u00e4 toimi kirjallisuudentutkija ja kriitikko\u00a0Lasse Koskela<\/strong>.\u00a0Olin lukenut opiskelijalehdest\u00e4 Tuuve Aron<\/strong> haastattelun ja painanut kirjoittajaryhm\u00e4n nimen mieleeni. Nobelistiklubin tavoitteena oli tuottaa joka vuosi uusi esikoisteos, ja tulokset olivat hyvi\u00e4; muun muassa Tuuve Aro ja Jussi Valtonen<\/strong> olivat tuolloin jo julkaisseita kirjailijoita.<\/p>\n

\"Lasse<\/a>
Lasse Koskela tutki kirjallisuutta. (KUVA: Yle\/ Anne H\u00e4m\u00e4l\u00e4inen)<\/figcaption><\/figure>\n

Nousin hissill\u00e4 nelj\u00e4nteen kerrokseen, yritin vaikuttaa mahdollisimman normaalilta. Istuin kirjallisuuden laitoksen k\u00e4yt\u00e4v\u00e4ll\u00e4 ja odotin, ett\u00e4 n\u00e4kisin el\u00e4m\u00e4ni ensimm\u00e4iset nobelistit.<\/p>\n

Kun he saapuivat reppuineen ja olkalaukkuineen, seurasin heit\u00e4 luentosaliin suuren kunnioituksen vallassa. He olivat v\u00e4h\u00e4n vanhempia kuin min\u00e4, mik\u00e4 lis\u00e4si j\u00e4nnityst\u00e4 entisest\u00e4\u00e4n. Kaikkein j\u00e4nnitt\u00e4vint\u00e4 oli kuitenkin esittelykierros. T\u00e4n\u00e4k\u00e4\u00e4n p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 en ymm\u00e4rr\u00e4, miten lopulta onnistuin sanomaan nimeni.<\/p>\n

Tuona syksyn\u00e4 klubi kokoontui jostain syyst\u00e4 ilman vet\u00e4j\u00e4\u00e4. Nobelistit olivat kuitenkin kokeneita palautteen antajia, ja arvostin heid\u00e4n mielipidett\u00e4\u00e4n.<\/p>\n

Vein klubille ensin pari runoa, sitten novelleja. Novelleista innostuttiin – ja niin innostuin min\u00e4kin.<\/p>\n

Kev\u00e4tlukukaudella opettajanp\u00f6yd\u00e4n taakse istahti siilitukkainen, viisikymppinen mies. H\u00e4n oli Lasse Koskela, Nobelistiklubin henkinen is\u00e4; kriitikko, kirjailija ja kirjallisuuden rakastaja, suomen kielen mestari ja V\u00e4in\u00f6 Linnan<\/strong> fani. H\u00e4n osasi ulkoa Pohjant\u00e4hden<\/em> ja Tuntemattoman sotilaan<\/em> ja siteerasi niit\u00e4 aina tilaisuuden tullen.<\/p>\n

Ryhm\u00e4 sai heti uutta ryhti\u00e4, kun sill\u00e4 oli johtohahmo. Lasse antoi suoraa, rehellist\u00e4 palautetta, esitti kysymyksi\u00e4, laukoi totuuksia: “Kirjailijat kirjottaa, koirat haukkuu!” Lasse muistutti, ett\u00e4 jos naputtelee teksti\u00e4 vaikkapa vain yhden liuskan p\u00e4iv\u00e4ss\u00e4, sivuja kertyy vuodessa jo 365.<\/p>\n

H\u00e4n opetti meille my\u00f6s hyv\u00e4\u00e4 suomen kielt\u00e4. Parempi oli esimerkiksi sanoa “yksi mies” kuin “er\u00e4s mies”. Ja miksi pit\u00e4isi kirjoittaa, ett\u00e4 “h\u00e4n p\u00e4\u00e4tti sy\u00f6d\u00e4”, kun yht\u00e4 hyvin voi todeta, ett\u00e4 “h\u00e4n s\u00f6i”? Mit\u00e4 virkaa p\u00e4\u00e4t\u00f6ksell\u00e4 on tuossa lauseessa?<\/p>\n

Nobelistit saivat vapaasti keskustella kirjoituksista ja esitt\u00e4\u00e4 mielipiteit\u00e4\u00e4n. Min\u00e4 en aluksi uskaltanut sanoa juuri mit\u00e4\u00e4n. Uskalsin vain kirjoittaa.<\/p>\n

Lasse antoi minulle innostunutta palautetta ensimm\u00e4isist\u00e4 teksteist\u00e4 l\u00e4htien.<\/p>\n

“Onks sulla paljonkin n\u00e4it\u00e4 novelleja”, h\u00e4n kysyi minulta kerran.<\/p>\n

“Noooh… ehk\u00e4 jotain viis.”<\/p>\n

“Kirjotas nyt lis\u00e4\u00e4, niin min\u00e4 vien n\u00e4\u00e4 sun tekstit sitten\u00a0Touko Siltalan<\/strong> p\u00f6yd\u00e4lle!”<\/p>\n

Touko Siltala oli tuolloin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tuo kaikki kuulosti todella absurdilta. Vaikka olin kirjoittanut jotain koko ik\u00e4ni, tunsin silti olevani alussa. Minunko tekstej\u00e4ni viet\u00e4isiin WSOY:n kirjallisen johtajan luettavaksi? En tiennyt, mit\u00e4 olisin sanonut. Niinp\u00e4 tein sit\u00e4, mink\u00e4 ainakin osasin, eli hymyilin.<\/p>\n

Nobelistikaverin ilmeest\u00e4 huomasin, ett\u00e4 nyt oli tosi kyseess\u00e4. Tuo ilme kertoi: “T\u00e4m\u00e4 on iso juttu, ota t\u00e4m\u00e4 vakavasti.”<\/p>\n

Ja niin min\u00e4 tein. Naputtelin lis\u00e4\u00e4 novelleja maagisen flow’n vallassa, avasin syd\u00e4nt\u00e4ni, kirjoitin sen mit\u00e4 halusin sanoa. S\u00e4\u00e4nn\u00f6llisin v\u00e4liajoin vein klubille uutta luettavaa, Lassen ja muiden nobelistien rohkaisemana. Otin vastaan palautetta, kirjoitin muistiinpanoja, korjailin tekstej\u00e4. Pian novelleja kertyi sen verran, ett\u00e4 ne muodostivat jo k\u00e4sikirjoituksen. Tai ainakin osan siit\u00e4.<\/p>\n

Lasse teki kuten lupasi ja toimitti tekstit Touko Siltalalle.<\/p>\n

Syksyll\u00e4 2007 WSOY julkaisi esikoisteokseni Arvostelukappaleen<\/em>.<\/p>\n

***<\/p>\n

Tuosta ihmeellisest\u00e4 syksyst\u00e4 on kohta kahdeksan vuotta. Paljon on tapahtunut t\u00e4ss\u00e4 v\u00e4liss\u00e4. Osa nobelisteista on mennyt naimisiin ja saanut lapsia, hionut k\u00e4sikirjoituksia, allekirjoittanut kustannussopimuksia. Jussi Valtonen voitti vuoden 2014 Finlandia-palkinnon, mik\u00e4 oli suuri juttu meille kaikille.<\/p>\n

Vanha nobelistijengi ei kokoonnu en\u00e4\u00e4 yliopistolla, vaan l\u00e4hinn\u00e4 juhlien tai muiden erityistilanteiden merkeiss\u00e4. Talvella\u00a0tapasimme pitk\u00e4st\u00e4 aikaa porukalla ja vierailimme Lassen luona. Huone t\u00e4yttyi naurusta ja muistoista, tarinoista ja totuuksista. Kaikki oli kuten ennenkin, eik\u00e4 kuitenkaan ollut. Lassella oli vakava sairaus, ja ilmassa leijui haikeus. Tuntui, ett\u00e4 jokin aikakausi oli p\u00e4\u00e4ttym\u00e4ss\u00e4.<\/span><\/p>\n

“Mik\u00e4 sai sut vet\u00e4m\u00e4\u00e4n Nobelistiklubia niin monta vuotta”, Jussi kysyi Lasselta.<\/p>\n

“Ehk\u00e4 se oli uteliaisuus”, Lasse vastasi hetken mietitty\u00e4\u00e4n.<\/p>\n

H\u00e4n oli kiinnostunut uusista teksteist\u00e4 ja tuoreista tarinoista, siit\u00e4, mill\u00e4 tavalla me kirjoitimme.<\/p>\n

Vaihdoimme kuulumisia vuorotellen. Sanoin, ett\u00e4 huhtikuussa ilmestyisi kertomuskokoelmani Ennen kuin kaikki muuttuu<\/em>. Tuntui hyv\u00e4lt\u00e4 kertoa Lasselle, ett\u00e4 nelj\u00e4s kirja oli tulossa. Nobelistit sanoivat, ett\u00e4 sille olisi helppo keksi\u00e4 jatko-osia. “Sitten kun kaikki muuttui.” Tai: “Mik\u00e4\u00e4n ei muuttunutkaan”.<\/p>\n

Mutta aina jokin muuttuu, vaikka ei haluaisikaan.<\/p>\n

Viime viikon alussa sain kuulla, ett\u00e4 Lasse on kuollut.<\/p>\n

Tuo surullinen uutinen luki nobelistiyst\u00e4v\u00e4n kirjoittamassa yhteismailissa. Tuossa s\u00e4hk\u00f6postiringiss\u00e4 olimme vaihtaneet niin monta iloista postia bileist\u00e4 ja tulevista tapaamisista, niin monta hauskaa lausetta kaikesta mit\u00e4 olimme n\u00e4hneet ja kokeneet yhdess\u00e4.<\/p>\n

Nyt tuli toisenlainen viesti.<\/p>\n

Kaiken haikeuden keskell\u00e4 olen kiitollinen, ett\u00e4 ehdin kiitt\u00e4\u00e4 Lassea siit\u00e4, ett\u00e4 h\u00e4n auttoi minut kirjallisen urani alkuun. Ja ett\u00e4 l\u00e4hetin h\u00e4nelle huhtikuussa uusimman kirjani, tervehdyksen ja signeerauksen kera. Tuokin teos on tavallaan seurausta siit\u00e4, kuinka t\u00e4rke\u00e4 rooli Lassella oli nuoren kirjoittajan polulla, hyvin keskeisess\u00e4 el\u00e4m\u00e4nvaiheessani; kuinka h\u00e4n silloin vuosia sitten, juuri oikealla hetkell\u00e4, kannusti minua kirjoittamaan lis\u00e4\u00e4.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Muistaisin, ett\u00e4 silloin oli syksy. Illat olivat jo pimeit\u00e4, unelmat kirkkaita. Yliopiston…<\/p>\n","protected":false},"author":70,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[12,13,14,1],"tags":[85,176,382,394,395,441,570,846,871,905],"acf":[],"platta":{"numLikes":0,"numComments":4,"category":null,"themes":[],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/51\/2015\/06\/lasse-koskela1-300x168.jpg","blog_id":51},"jetpack_featured_media_url":"","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/804"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/users\/70"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/comments?post=804"}],"version-history":[{"count":1,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/804\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":3567,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/posts\/804\/revisions\/3567"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/media?parent=804"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/categories?post=804"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/minakertoja\/api\/wp\/v2\/tags?post=804"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}