Helsinki Lit toi mukanaan kesän ja tunnelmalliset kirjallisuuskeskustelut

Minun piti jo eilen naputella postaus Helsinki Lit –kirjallisuustapahtumasta, johon viikonloppuna osallistuin.

Kävi kuitenkin niin, että luin melkein koko sunnuntain irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn kehuttua esikoisromaania Keskusteluja ystävien kesken (2019). Kirja oli niin mukaansatempaava, että makoilin monta tuntia sängyssä ja luin. Ja kun menin joskus keskipäivällä syömään “aamupalaa”, otin romaanin mukaan seurakseni  pöytään. Ja luin.

Uskon, että kirjallisuusihmiset, jos ketkä, antavat anteeksi tästä syystä aiheutuneen viiveen.

(Sally Rooneyn piti muuten alun perin esiintyä Helsinki Litissä, mutta hän joutui valitettavasti perumaan osallistumisensa.)

Ajattelin kirjoittaa ja julkaista Helsinki Lit -kokemuksiani tällä kertaa kahdessa osassa, koska yhteen viikonloppuun mahtui niin monta elämystä.

Helsinki Lit alkoi samana päivänä kuin Helsingissä kesä. Festivaalin ohjelmajohtaja Philip Teir sanoikin alun puheenvuorossaan, että pelkäsi ihmisten lähteneen maalle aurinkoisen sään vuoksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Savoy-teatterin sali oli lähestulkoon täynnä – luin Helsinki Litin Faceobook-sivuilta, että ainakin perjantai-ilta oli viittä lippua vaille loppuunmyyty.

Helsinki Lit on kansainvälinen kirjallisuusfestivaali. Tänä vuonna esiintyjät olivat saapuneet muun muassa Ruosista, Islannista, Norjasta, Kanadasta, Iso-Britanniasta ja Amerikasta asti.

Perjantai-ilta käynnistyi chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelusta. Engman on julkaissut toimintatrillerin nimeltä Patrioterna (suom. Patriootit),joka herätti Helsinki Litin lavalla keskustelua muun muassa luokkayhteiskunnasta, nuorista vihaisista miehistä ja radikalisoitumisesta. Engmanin esikoisromaanista on tällä hetkellä tekeillä tv-sarja Hollywoodissa.

Helsinki Lit on vähän kuin Flow-festivaali – tapahtumasta löytyy aina uusia kiehtovia tekijöitä, joiden tuotantoon haluaa tutustua. Yksi mieleenpainuvimmista hahmoista oli vietnamilaissyntyinen kirjailija Kim Thüy, joka on kirjoittanut omaeämäkerrallisen, Ru-nimisen romaanin. Se käsittelee Vietnamia, venepakolaisuutta ja päähenkilön uutta elämää Kanadassa. Lyhyehköistä fragmenteista koostuva romaani on saanut alkunsa kiinnostavalla tavalla: kirjailijalla on kuulemma paha tapa nukahtaa liikenneruuhkassa valoihin, joten hänen oli pakko pitää itsensä hereillä jollakin tavalla. Hän ryhtyi kirjoittamaan tekstejä, ja näin alkoi syntyä romaani. Kirjailija Silvia Hosseinin jututtama Thüy vastasi kysymyksiin valloittavasti, hän osasi viihdyttää yleisöä ja sai koko salin nauramaan.

Ensimmäisenä iltana odotin eniten André Acimanin ja näyttelijä Boodi Kabbanin keskustelua. Nykyään New Yorkissa asuva, egyptiläistaustainen Aciman on tullut maailmankuuluksi romaanillaan Call Me by Your Name, joka kertoo kahden nuoren miehen rakkaustarinan. Acimanin teokseen perustuva samanniminen elokuva teki minuun viime vuonna suuren vaikutuksen. Kuulin, että joku yleisöstä oli nähnyt elokuvan 42 kertaa. Minä olen katsonut elokuvan kahdesti. Istuessani Litin katsomossa tajusin, että se ei ole lähimainkaan riittävä määrä.

Kun selailen vaaleanpunaista muistikirjaani, huomaan, että olen ehtinyt kirjoittaa ylös vain hajanaisia lauseita kirjailijoitten puheesta. Acimanin kohdalla lukee muun muassa näin:

“I write of uncertainty and of paradox”

“I wrote it for myself, it came right out of my subconsciousness”

“I examine everything when I want to become someone’s friend.”

“It [the film] captures the feelings without saying a word.”

On ihana tunne, kun kirjoittaessa teksti kumpuaa suoraan alitajunnasta, kuten Call Me By Your Name -kirjan tapauksessa on ilmeisesti käynyt. Ajattelen niin, että jos teksti pulppuaa suoraan sielusta ja sydämestä, lukija aistii sen yhtä voimakkaasti kuin kirjailija. Silloin tuntuu, että kirjailijalla on ollut todellinen tarve kirjoittaa kaikesta siitä mitä hän paperille tallensi, estot ja pelot katoavat ja sisäinen sensuuri vaimenee. Juuri tähän pyrin omassa kirjoittamisessani, vaikka se on välillä vaikeaa. Usein sydämen ympärillä on monenlaisia suojamuureja, jotka koostuvat muun muassa häpeästä, pelosta ja muista ahdistuksista.

Kiinnostuin myös norjalaisen Niina Lykken romaanista Ei, ei ja vielä kerran ei. Tämä keskiluokkasatiiriksi kutsuttu teos kertoo keski-ikäisestä opettajasta ja perheenäidistä Ingridistä, jonka mies ihastuu nuorempaan naiseen. Saara Turusen haastattelema Lykke kertoi kiinnostavasti ajatuksiaan nykyajan perheestä ja keskiluokasta. Länsimaisella ihmisellä on usein kaikki melko hyvin, mutta silti hän ei välttämättä ole onnellinen.

“Me olemme kaikki sidottuja omiin neurooseihimme. Jokainen on tavallaan oman elämänsä vanki”, Lykke muotoili.

Hän sanoi myös, että vapauskin voi tuntua siteeltä.

“Monet rakastavat kahleitaan, mutta eivät vain tiedä sitä.”

Näistä kommenteista tuli mieleeni Tommy Tabermannin runo, jota siteeraan nyt vain muistin varassa: “Vapaus on hieno asia, kunhan joku vain sanoisi, mitä sillä pitäisi tehdä.”

Ilta huipentui muusikko Astrid Swanin ja häntä haastatelleen Jani Toivolan keskusteluun, joka käsitteli muun muassa Swanin esikoisteosta Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä. Kirjassaan laulaja kertoo taiteilijaksi kasvamisestaan, muusikon urastaan sekä siitä, millaista tuntuu elää vakavan sairauden kanssa. Kun Astrid Swan istui haastattelun jälkeen flyygelin ääreen ja alkoi laulaa koskettavaa kappalettaan Song of Fear, tulkiten biisiä upeasti ja tunteella, minun ei auttanut muu kuin kaivaa nenäliinoja kassista. En muista, milloin viimeksi jokin musiikkiesitys olisi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti.

Tapahtuman jälkeen päädyin vielä hetkeksi lasilliselle muutaman kirjailijakollegan ja kirjoittajan kanssa. Tilasin inkiväärioluen ja kuuntelin ihmisten ajatuksia tämän vuoden festivaalista.

Tuon tapaamisen jälkeen jäin pohtimaan, kiinnostaako Helsinki Litin yleisöä enemmän keskustelu yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista, jotka luonnollisesti vaikuttavat voimakkaasti nykykirjallisuuden sisältöihin, vai haluaisivatko ihmiset kuulla enemmän pohdintaa kirjailijan työstä, kerrontakeinoista, kirjojen juonellisesta sisällöstä, kielestä jne? Luultavasti tähän ei ole vain yhtä oikeaa vastausta, sillä jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa ja aiheensa, jotka heidät sytyttävät. Koen, että lauantain keskusteluissa kirjailijan työ ja kirjoittaminen nousivat suurempaan rooliin kuin perjantaina, mutta nautin yhtä lailla kummastakin päivästä. Sekä perjantaina että lauantaina opin paljon uutta maailmasta ja ihmisenä olemisesta.

Vierustoverilleni sanoin, että jos itse päätyisin joskus haastattelijaksi Helsinki Litiin, kaikkein jännittävintä olisi keskustelun aloitus. Miten se tehtäisiin?

“Good evening, everyone.” *yskähdys*. “I am very happy to discuss tonight with mr/mrs…”

Ja sitten keskustelun aiheet. Ne pitäisi miettiä tarkkaan!

“Sulla näyttää olevan jo aika valmiina tää homma sun päässä”, sanoi kollegani.

“Kyllä! Mä voisin nyt jo tänä iltana tehdä sellaisen tiedoston, jonka nimi on ‘Helsinki Lit 2020’, ja miettiä kysymykset valmiiksi ensi vuotta varten.”

“Ne olis sellasia tosi yleisiä kysymyksiä, jotka sopii ihan kaikille”, ehdotti kollega.

Nauroimme ja aloimme visioida, mitä ne voisivat olla.

Minä varmaan kysyisin ainakin aiheesta “writing routines”. Miten ja milloin kukin kirjoittaa? Miten tekstiä parhaiten syntyy? Rakastan myös keskusteluja kerrontakeinoista. Miksi joku valitsee vaikkapa minäkertojan hän-kertojan sijaan, tai toisinpäin? Miksi kirjan rakenne on tietynlainen? Entä miksi joku kirjoittaa juuri jostakin tietystä teemasta?

Kaikki tällainen kiinnostaa minua valtavasti.

Palaan myöhemmin vielä lauantain tunnelmiin. Pysykää kuulolla!