Jäähyväiset kulissielämälle

Tätä ei ehkä kannattaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: minulla kesti Anna Kareninan lukemisessa noin kaksi vuotta ja kaksikymmentä päivää.

Toivoin Leo Tolstoin klassikon joululahjaksi vuonna 2010. Tiesin, etten tulisi koskaan lainaamaan sitä kirjastosta vapaaehtoisesti. En ensinnäkään jaksaisi kantaa sitä.

Onneksi pukki toi romaanin reellä, ja aluksi suorastaan ahmin kirjaa jouluruokien  ohella. Olin yllättynyt, kun yli 900-sivuinen järkäle olikin varsinainen page-turner.

Rakkaus on katsojan silmässä.

Tempauduin mukaan viehättävän hienostorouvan Anna Kareninan ja kreivi Vronskin intohimoiseen tarinaan, rohmusin sivukaupalla heidän kiellettyä rakkauttaan.

Samoin jännitin sielukkaan maanomistajan Levinin ja ruhtinatar Kittyn puolesta: saavatko nämä toisensa, vaikka nuori Kitty on jo kerran erehtynyt antamaan miehelle rukkaset?

Mutta sitten jotakin tapahtui, ja lukeminen tyssäsi. Rupesin pitämään pitkiä taukoja. Kenties väsähdin siinä vaiheessa, kun kertoja innostui kuvailemaan yksityiskohtaisesti maataloutta ja tilanhoitoa 1800-luvun lopun Venäjällä.

Voi myös olla, että löysin jonkin “helpomman” (ts. lyhyemmän) kirjan, jonka sain hotkaistua parissa päivässa ja merkittyä ylpeänä lukupäiväkirjaani. 

Olin jo lähestulkoon unohtanut koko tiiliskiven, kun ystäväni pyysi minua pari viikkoa sitten katsomaan kanssaan Joe Wrightin ohjaaman Anna Karenina -elokuvan.

Taisin varautua hivenen raskassoutuiseen parituntiseen pukuepookkiin, koska ostin näytökseen tarvittavan määrän limsaa ja lakua.

Mutta kävikin niin, että katsoin lumoutuneena kaikkea näkemääni. Heti ensikohtauksista asti oli selvää, että Wrightilla oli elokuvaa tehdessään vahva visio.

Wrightin versiossa Anna Kareninan traaginen tarina on siirretty 1870-luvun Venäjää kuvaaviin teatterilavasteisiin. Taustalla häilyy piirretty Pietari, valkokankaalla välkkyvät parrasvalot, ja kohtaukset kiitävät kulisseista toiseen nopeasti kuin juna. 

Ratkaisu toimii mainiosti; jossakin kritiikissä muistaakseni huomautettiin, että teatterimaisuus tavallaan kommentoi 1800-luvun venäläisen hienoston kulissielämää. Esimerkiksi Anna Kareninan (Keira Knigthley) kuivakka mutta luotettava aviomies Karenin (Jude Law) haluaa jatkaa onnetonta avioliittoa Annan aviorikoksesta huolimatta – säilyttääkseen kasvonsa ja vaimonsa kunnian.

Anna Karenina ilmestyi alun perin osissa.

(Olin muuten järkyttynyt, kun näin Jude Lawn maskeerattuna  Kareninin rooliin. Mitä ihmettä hänen hiusrajalleen on tehty?)

Kreivi Vronskin saappaissa astelee karismaattinen nuori näyttelijä Aaron Taylor-Johnson, joka elokuvassa valloittaa kokonaisen salin yhdellä katseella. Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi Anna vastaa myöntävästi Vronskin tanssiinkutsuun  – ja hylkää lopulta kulissiavioliittonsa suuren rakkauden vuoksi.

Ja onhan Vronskilla myös aika hottis univormu.

Tähän mennessä olen nähnyt elokuvan jo kaksi kertaa! Yksi syy siihen saattaa olla Aaron Taylor-Johnson.

Mutta kestää leffa muutenkin useamman katselukerran. Visuaalisten elementtien lisäksi elokuvan rakkaustarinaa säestää Dario Marianellin kaunis musiikki, jota aion soittaa pianolla heti, kun nuotit (toivottavasti pian) ilmestyvät.

Ja ainakin minut elokuva sai tarttumaan uudestaan Tolstoin romaaniin ja lukemaan sen loppuun suurella mielenkiinnolla. Kääntelin maanisesti sivuja saadakseni tietää, miten tarina päättyy kirjassa. 

Luettuani viimeisen sivun tajusin, miksi romaanista on tullut universaali klassikko. Se käsittelee syvällisesti suurta, ajatonta teemaa: voiko hullu rakkaus asettua yhteiskunnan sovinnaisten sääntöjen yläpuolelle?

Anna Kareninan karu kohtalo antaa kysymykseen omanlaisensa vastauksen.

Kommentit (6)
  1. Minä ihastuin aikoinaan Anna Kareninaan niin, etten ole kyennyt lukemaan Tolstoilta mitään muuta. En kykene, kun tiedän, ettei mikään muu teksti vedä AK:lle vertaansa. Elokuva on näkemättä ja ehkä jääkin näkemättä, mutta kirjan luen vielä joskus uudelleen, uskon sen kestävän useammankin lukukerran ihan niin kuin muutkin klassikot.

  2. Taina Latvala
    1.2.2013, 19:12

    Oi, tiedän sen tunteen, että jonkun kirjailijan tietty teos on ylitse muiden! Mutta kannustan katsomaan elokuvan, se on hienosti tehty. Oli myös kiinnostavaa katsoa, mitkä kohdat 910-sivuisesta romaanista on poimittu mukaan leffaan – oleellinen on mielestäni mukana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *