Kadottaako nainen valtansa vanhetessaan?

”Ennen rakastin valtaa, joka minulla oli miehiin. Kun kävelin kadulla mandoliininmuotoinen takamus keikkuen ja miehet kääntyivät katsomaan taakseen. Outoa kyllä, tunnistin valtani kunnolla vasta kun se oli mennyttä – tai siirtynyt tyttärelleni, miesten katseet hänen hemaisevaan, kaksikymppiseen, vauvoja lupailevaan vartaloonsa.”

-Erica Jong: Elä ja uneksi, 2015 (suom. Jaana Kapari-Jatta 2016)

Näillä lauseilla alkaa Erica Jongin yhdeksäs ja tuorein romaani Elä ja uneksi. Romaanin alkukielinen nimi on hivenen synkempi: Fear of Dying.

Nimi viittaa Jongin vuonna 1973 ilmestyneeseen kohuromaaniin Fear of Flying (suom. Lennä, uneksi), josta on käsittääkseni tullut eräänlainen naisen seksuaalisen vapautumisen ja itsensä toteuttamisen kulttiklassikko.

Luin Fear of Flying -teoksen englanniksi viime kesänä. Ihastuin saman tien – yhtä nopeasti kuin kirjan kertoja, kolmikymppinen Isadora Wing, ihastuu Wienissä tapaamaansa hurmaavaan brittipsykiatriin ja antautuu tämän kanssa lopulta villiin romanssiin. Ironista kyllä, riskialtis seikkailu osoittautuu osittain pettymykseksi – mutta ainakin Isadoralla on nyt tarina kerrottavanaan.

Suorasukainen Isadora Wing on mukana myös Jongin uusimmassa romaanissa, mutta tällä kertaa päähenkilön parhaan ystävän roolissa. Elä ja uneksi -kirjan valokeilassa on kuusikymppinen Vanessa Wonderman, tunnettu näyttelijä ja entinen saippuasarjatähti, joka potee ikäkriisiä ja kuolemanpelkoa. Hän haikailee kukkeiden nuoruusvuosiensa perään ja seuraa ahdistuneena iäkkäiden vanhempiensa lähestyvää kuolemaa. Piristääkseen yksityiselämäänsä Vanessa laittaa ilmoituksen zipless.com -nimisen nettipalvelun sivuille.

Vanessan kieli ja kerrontatyyli on melko samanlainen kuin hänen sielunsisarensa Isadoran: suora, rehellinen, aito ja konstailematon. Rehellisyytensä vuoksi kertojan ääni on ajoittain myös humoristisen ilkikurinen.

Paikoin Isadora muistuttaa jopa Vanessan kaksoisolentoa; välillä herää kysymys, onko Isadora sittenkin kertojan mielikuvituksen luoma hahmo, eräänlainen ihanneminä ja näkymätön ystävä, joka on olemassa vain Vanessan päässä. Kerran kertoja kutsuu Isadoraa jopa alter egokseen.

Ystävää Vanessa todella tarvitsee. Sen lisäksi, että hänen vanhempansa voivat huonosti, myös rakas aviomies joutuu sairaalaan. Jopa uskollinen villakoira joudutaan lopettamaan.

Kuolema tunkeutuu Vanessan ajatuksiin aivan toisella tavalla kuin nuoruusvuosina. Milloin aika alkoi laukata niin kovaa?

”Nuorena ei ole perspektiiviä. Silloin luulee elämän jatkuvan ikuisesti – päiviä, kuukausia ja vuosia riittää loppumattomiin. Luulee, ettei tarvitse valita. Luulee, että voi tuhlata elämäänsä huumeisiin ja alkoholiin. Luulee, että aika on aina omalla puolella”, Vanessa pohtii.

Vanessa tietää, mistä puhuu. Hän on aikoinaan vienyt tyttärensä vieroitushoitoon ja tietää itsekin, miten vaikeaa on olla tilaamatta lentokoneessa yhtä tyynnyttävää drinkkiä.

Ahdistavassa elämäntilanteessaan Vanessa toivoo, että jännittävä eroottinen seikkailu taikoisi hänet jälleen nuoreksi ja kuolemattomaksi. Jo ensimmäisillä treffeillä hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kukaan vieras mies tuo hänen nuoruuttaan takaisin. Korkeintaan häntä pyydetään pukeutumaan kumipukuun vieraassa hotellisviitissä.

Fear of Flying -romaanin tavoin Elä ja uneksi pohtii vanhaa, tuttua kysymystä: onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Odottaako jossakin hauskempi ja jännittävämpi polku?

76-vuotiaan Jongin romaanista paistaa elämänkokemus. Kirjassa käsitellään asioita, joihin en ole usein törmännyt kirjallisuudessa: miten nainen kokee vanhenemisen, miltä tuntuu kun nuoruuden energia hupenee, mitä aviomiehelle ja seksielämälle tapahtuu vuosien myötä, olisiko penismpumppu varteenotettava vaihtoehto.

Tavallaan en haluaisi lukea tästä kaikesta. En haluaisi muistutusta siitä, mitä vanhetessa tapahtuu ja mihin jokaisen ihmisen elämä väistämättä päättyy.

Samalla olen iloinen, että Jong on uskaltanut kirjoittaa vaikeista, jopa tabuina pidetyistä aiheista. Ja onhan romaanissa myös ilon ja onnen hetkiä, kuten esimerkiksi Vanessan tyttärenpojan syntymä ja syvältä sydämestä hohkaava hellyys aviomiestä kohtaan.

Mietin melko usein vanhenemista, sitä millaista on lähestyä keski-ikää tai mitä kasvoille ja keholle tapahtuu vuosien kuluessa. Silti Elä ja uneksi ei tehnyt minuun yhtä voimakasta vaikutusta kuin Fear of Flying. Ehkä olen vielä toistaiseksi otollisempaa ”kohderyhmää” Jongin nuoruusuvuosien kirjalle kuin uudemmalle teokselle (vaikka ostinkin hiljattain kävelysauvat).

Arvostan sitä, miten Erica Jong antaa kirjoissaan äänen naisille ja heidän salatuille ajatuksilleen. Kahdessa Jongilta lukemassani kirjassa kaikuu etupäässä heteronaisen näkökulma, mutta silti ajattelen, että yhä edelleen Jong on kaikkien naisten puolestapuhuja, heidän rohkaisijansa ja ymmärtäjänsä. Romaanin loppupuolella Vanessa matkustaa miehensä kanssa Intiaan ja pitää siellä esitelmän, jossa hän muistuttaa naisia omien ratkaisujen ja oman tahdon tärkeydestä:

”Miksi me naiset tarvitsemme luvan olla mitä olemme? Moni on kiitellyt minua siitä, että olen antanut heille luvan olla aitoja, rehellisiä – mutta miksi me tarvitsemme siihen luvan? Kuka otti meiltä itse antamamme luvan ja miksi? Uskon, että jos pystyisimme vastaamaan siihen, olisimme hyvää vauhtia parantamassa maailman naisten oloja”.

Vanessan feministisen puheenvuoron kautta Erica Jong muistuttaa, että nainen ei tarvitse kenenkään lupaa tehdäkseen mitä haluaa. Valta on hänellä itsellään, oli hän sitten nuori tai vanha.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitin romaanin kohtaan 29: Kirja, jossa nähdään unia.

Vanessa nimittäin näkee unia useaan otteeseen. Hän näkee unta niin kuolemaa tekevästä isästään kuin entisestä, komeasta kollegastaan. Unissaan hän käsittelee asioita, jotka häntä häiritsevät ja vaivaavat, ja toisaalta myös asioista joista hän unelmoi. Osa niistä toteutuu, osa jää kauniiksi haaveeksi.

”Ainakin olen uudelleen nuori unissani. Sen täytyy riittää.”

kulttuuri kirjallisuus taide
Kommentit (2)
  1. Alkulause ! Kun en ole ikinä nähnyt asioita tuossa valossa (kaikki eivät välttämättä näe !), olen saattanut ymmärtää olennaisen : ”… nainen ei tarvitse kenenkään lupaa tehdäkseen mitä haluaa. Valta on hänellä itsellään, oli hän sitten nuori tai vanha.”

    1. tainalatvala
      19.2.2019, 13:20

      Hei Sari, kiitos kommentista! Aivan, kaikki naiset eivät koe tarvitsevansa miesten – tai ylipäätään kenenkään – katseita ja ihailua. Jos sitä ei tarvetta ei ole, tuntee varmaankin olevansa vapaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *