Yö on kirjailijan parasta aikaa

”Olen aina uskonut yön voimaan: Olen varma, että yö saa toiveet toteutumaan. [–] se voimantunne voi ilmeisesti kadota vain, kun siirtyy pois unien maailmasta, aamunkoiton tuolle puolen. Silloin nähdään ketkä ovat todellisia onnistujia, ketkä tekevät unelmistaan totta ja kykenevät voittamaan aamunkoiton.”

-Albert Espinosa: Keltainen maailma (suom. Taina Helkamo)

Olen aina ollut niin sanotusti yökukkuja. Kouluaikoina rakastin kesälomia erityisesti siksi, että lomalla sai valvoa myöhään. Muistan yhä, kuinka lukioikäisenä ajeltiin ystävän kanssa autolla ympäri Lapuaa ja juteltiin kolmeen, neljään asti aamulla. Aurinko ehti jo nousta, kun minä vasta ajelin kotiin pitkin vaitonaisia katuja. Joskus tuntui siltä kuin olisin ollut ainoa ihminen maailmassa – eikä kukaan huomannut minua paitsi kadun viertä kulkeva kissa. Niityllä nuokkuvat lehmätkään eivät enää siinä vaiheessa jaksaneet kiinnittää minuun huomiota.

En ole muuttunut noista ajoista. Yhä edelleen rakastan yön ensimmäisiä hetkiä, siroa kuunsirppiä taivaalla, tähtiä jotka ujostelevat näyttäytyä täällä Helsingin sydämessä.

Iltaisin ja öisin saan usein parhaat kirjoitusideat. Esimerkiksi yhtenä yönä Pohjanmaalla valvoin sängyssä ainakin kolmeen asti, sillä aivoni olivat varoittamatta alkaneet muokata uutta versiota tekeillä olevasta näytelmästä. Yritin ajatella muita asioita, mutta hermosoluni olivat itsepintaisia, ja sydän hakkasi hurjana ideoiden voimasta. Olin samana päivänä käynyt palaverissa Vaasan kaupunginteatterissa ja saanut uudesta näytelmästäni palautetta. Keskellä yötä, kun kaupunki vajosi hiljaisuuteen, aloin kuulla henkilöhahmojen äänet ja heidän repliikkinsä, ja tiesin yhtäkkiä, mitä heidän tulisi sanoa toisilleen.

Lopulta filmi katkesi ja aloin nähdä rauhallisia unia.

Seuraavana aamuna minun ei tarvinnut kuin avata kannettava tietokoneeni ja kirjoittaa ensimmäinen kohtaus uusiksi ihanassa flow-tilassa.

(Onneksi tällaisia hurjia yöllisiä ideamyrskyjä tapahtuu kuitenkin aika harvoin. Ne voisivat käydä hieman raskaiksi.)

Yhtenä yönä luin antaumuksella Sara Enholm Hielmin esseeteosta Ja sydän oli minun (2018). Kirjassa on hyvin inspiroiva vire, ja yksi esseistä herätti minussa muistoja eräästä omasta kokemuksestani. Yllättäen minun teki mieli ruveta kirjoittamaan. En kuitenkaan tehnyt sitä heti, maistelin vain lauseita mielessäni kuin jotakin herkullista kuvittellista suklaata.

Mutta joitakin aikoja myöhemmin, sauvakävelylenkin jälkeen, kirjoitin yhtäkkiä kahdeksan liuskaa uutta materiaalia kylpytakki päälläni, valtavalla innolla.

Sen sijaan päivisin – etenkin keskellä arjen askareita – minun on toisinaan vaikeaa tuntea näpeissäni yhtä voimakasta kirjoittamisen paloa.

Ehkä minua riivaa jonkinlainen syyllisyys – syyllisyys siitä, että en istu avokonttorissa puhumassa jotakin tärkeää puhelua, minulla ei ole kovin usein kokouksia, joissa tarvittaisiin mielipidettäni, enkä saa yhden maanantaipäivän aikana 52 uutta sähköpostia. Kenenkään elämä ei varsinaisesti riipu siitä, kirjoitanko uuden luvun/ kohtauksen juuri tänään vai en – vaikka jonakin päivänä kyseisestä teoksesta voi toki tulla jollekulle hänen elämänsä käänteentekevä kokemus.

Ehkä teos saattaa joskus jopa pelastaa jonkun elämän.

Tai vähintään yhden päivän jonkun elämästä.

Tätä ei kuitenkaan tule ajatelleeksi jonakin tavallisena tuulisena tiistaina, kun kaikki ovat työpaikoillaan tulostamassa tärkeitä papereita.

Myöhään illalla, kun aurinko on jo kadonnut mustalta taivaalta ja useimmat ihmiset (paitsi ehkä päivystävät lääkärit, ensihoitajat, taksikuskit, vartijat jne.) ovat jo aikoja sitten lähteneet työpaikoiltaan ja vetäytyneet yöpuulle, tunnen olevani erityisen onnellinen ja vapaa kirjoittamaan. Tai lukemaan.

(Tai ottamaan selfieitä).

Tiedän kyllä, että öinen hengailu ei ole kovin järkevää unirytmin kannalta. Oikeasti minun pitäisi mennä nukkumaan viimeistään klo 00.00, mutta en juuri koskaan onnistu tässä tavoitteessa; tekee mieli lukea vielä yksi lyhyt luku jostakin romaanista, vielä pari kaunista lausetta. Mikään ei ole niin rauhoittavaa kuin kirjan lukeminen. Myöhään illalla se on rauhoittavampaa kuin kirjoittaminen, ja siksi saatan lukea pitkät pätkät ennen nukkumaanmenoa.

Toki tiedostan, että kaikkien elämäntilanteissa maltillinenkaan yökukkuminen ei käy päinsä. Lapsi alkaa itkeä kolmelta, herätyskello pirisee klo 5.20, pomolla on asiaa, koira tahtoo lenkille klo 6.24.

Minulla ei kuitenkaan ole tällä hetkellä huolehdittavana mitään edellä mainituista, paitsi herätyskello kännykässä. Herätyskello, joka on syntisen helppo vaimentaa.

Vaikka koen myöhäiset illat innoittaviksi, kirjoitan silti ehkä enemmän päiväsaikaan, esimerkiksi kahviloissa tai kirjastossa. Nautin siitä, että tunnen olevani ihmisten parissa, osa hyörivää, kahvintuoksuista yhteiskuntaa. Oikeastaan yritän nykyään välttää yöllistä tarinoiden punomista turvatakseni itselleni hyvät yöunet.

Mutta minun elämässäni yöt ovat olleet olennaisia. Ehkä jopa elämäni parhaat tuokiot ovat tapahtuneet öisin. Sinisten hetkien jälkeen olen ollut kaikkein inspiroitunein ja vapautunein, öisin olen tanssinut, hullaantunut, rakastunut keskellä savukoneiden puhallusta.

Sara Ehnholm Hielm puhuu kauniisti öiden voimasta Ja sydän oli minun -kirjan ensimmäisessä esseessä (suom. Kaisa Sivenius). Yöt voivat olla juhlien aikaa, uusien kohtaamisten, ilon ja yllättävien keskustelujen aikaa.

”Noiden öisten olemassaolon hetkien voimin jaksan sietää päivämaailmaa, tylsyyttä, jossa kaikki puhuvat odotetusti, yksikään katse ei välähdä, eikä yllätyksiä tule. Heidän seurassaan olen turvassa, mitään vaarallista ei minulle tapahdu. Mutta sinun kanssasi oli toisin.”

Hyvää viikon jatkoa kaikille! Älkää menkö nukkumaan liian aikaisin.

kulttuuri kirjallisuus taide teatteri
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *