Mitä sitten, kun minua ei enää ole?

Toissa viikonloppuna vietettiin pyhäinpäivää ja muisteltiin vainajia. Oletko sinä miettinyt, mitä tapahtuu, kun sinua ei enää ole?

Emme tiedä elämämme pituutta. Onneksi. Silti kuolemaa kannattaa ajatella, kun on vielä täyspäinen.

Reilun kymmenen vuoden aikana olen menettänyt kolme läheistä: isäni, mieheni ja äitini – tässä lähtöjärjestyksessä. Isän kuolema oli yllätys, äidin kuolema sairauden vuoksi toivottu. Mieheni yllättävä kuolema oli shokki.

Vanhempani olivat tietyiltä osin kertoneet toiveensa. Mieheni oli kertonut hyvin pitkälti tahtonsa.

Muistan, kun mieheni ehdotti yli 10 vuotta sitten, että teettäisimme juristilla testamentit. Ensin ajatus tuntui karmivalta – aivan kuin se tietäisi kuolemaa. Hassu ajatus, näin jälkikäteen ajateltuna. No, teetätimme testamentit.

Kun äitini kuoli kesällä, kälyni löysi aivan sattumalta virsikirjan välistä lapun, johon äitini oli kirjoittanut, mitkä virret hän haluaisi siunaustilaisuuteen ja minkä laulun hän toivoisi mieslaulajan esittämänä. Ilman tuota lappua emme taatusti olisi osuneet oikeisiin.

Muutama viikko sitten törmäsin Eija Mansikkamäen Kun minua ei enää ole -kirjaan (Otava). Selailin kirjaa.

Kirja on tehtäväkirjamainen, johon saa täyttää kaikki tärkeät asiat: viralliset asiat, terveystiedot, salasanat, omaisuus, muistotilaisuus, kenelle haluaisi antaa tietyt esineet jne. Elämän varrelta olevien ihmisten listalta löytyvät ne henkilöt, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja joita kannattaa informoida kuolemasta. Loppuun voi myös kirjoittaa viimeiset sanat läheisille, ystäville, työkavereille tms. sekä viesti saattoväelle.

Vaikka minullakin on testamentti, ei siinä ole kaikkea kerrottu. Sen vuoksi innostuin kirjasta. Fiksua, että kaikki isot ja pienetkin asiat löytyvät yksien kansien välistä.

Oletko sinä varautunut tulevaan teettämällä testamentin, kirjoittamalla vaikka vihkoon kaikki tärkeät asiat?

Kaisa

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *