Belfast-elokuva kauden vaikuttavin?
Belfast-elokuva sijoittuu Pohjois-Irlantiin ja vuoteen 1969. Katolilaiset ja protestantit ottavat yhteen. Naapurista tulee vihollinen. Pohjois-Irlanti ajautuu vuosikymmenten levottomuuksiin.
Belfast-elokuva kertoo Pohjois-Irlannin levottomasta ajasta ja sitä katsotaan yhden perheen ja hyvin pitkälti perheen pojan, hieman yli 10-vuotiaan Buddyn kautta. Belfast-elokuva perustuu elokuvan ohjaajan Kenneth Branaghin lapsuuteen. Ehkäpä juuri siksi elokuvasta välittyy aitous ja tietty dokumentaarisuus. Buddyn rooli on fiktiivinen versio nuoresta Kenneth Branaghista hänen lapsuuden Belfastissa.
Perheen äiti (Caitriona Balfe) pyörittää arkea kahden poikansa kanssa, kun perheen kirvesmiesisä (Jamie Dorman) on viikot matkatöissä Englannissa. Perheen isä haluaisi muuttaa perheineen Englantiin, jotta he pääsisivät eroon levottomuuksista. Äiti ja Buddy vastustavat, koska sukulaiset, ystävät ja naapurit ovat Belfastissa, ja Englannissa heidän erilainen murteensa herättäisi huomiota. Kaiken lisäksi Buddy on ihastunut luokkakaveriinsa ja haluaisi päästä istumaan luokassa ykköstuolille, johon pääsee osaamisen kautta.
Levottomuudet tulevat koko ajan ahdistavammaksi, lähemmäksi ja vaarallisemmaksi. Mitä perhe tekee? Mikä on perheen tulevaisuus?
Buddyä näyttelee loistava ja valloittava Jude Hill. Hänestä kuulemme varmaan tulevaisuudessakin. Jamie Dorman (Fifty Shades of Grey) tekee loistavan työn ollen uskottava perheenpää huolineen. Loppupuolella saadaan kuulla myös Jamie Dormanin laulua (hänhän on näyttelijä, mutta myös muusikko ja ex-malli, mm. Calvin Klein -alusasut). Caitriona Balfe äitinä antaa kuvan vahvasta naisesta. Sivurooleista on mainittava isoäiti (Judi Dench) ja isoisä (Ciarán Hinds).
Oli mielenkiintoista katsoa 1960-luvun lopun vaatetusta. Puvustus ansaitsee kiitokset, samoin elokuvan musiikki. Samoin teksti on paikoitellen suorastaan herkullista. Kiinnittäkää huomiota mm., mitä nuori Buddy vie marketista ja millä perusteella hän valitsi tuotteen.
Vaikka elokuvan isona teemana on Belfastin levottomuudet, on elokuva myös toiveikas eikä siitä puutu rakkauttakaan. Perheen merkitys korostuu, perhe vastaan yhteisö.
Elokuva on mustavalkoinen, värejä käytetään vain mielenkiintoisina välähdyksinä. Se tekee elokuvasta entistä enemmän dokumenttifiilistä. Jos tai kun menette katsomaan, seuraatkaa, miten mielenkiintoisella tavalla värejä on käytetty. Yksi parhaista kohdista on, kun perhe on katsomassa näytelmää, isoäidin silmälaseista heijastuu väreissä lavan tapahtumat. Nerokasta.
En yhtään ihmettele, jos tämä elokuva kahmii erilaisia palkintoja eri filmifestareilla ja Oscareissa. Oscar-ehdokkuuksiahan tällä on vaikka muille jakaa.
Kertoo varmaan elokuvan kiehtovuudesta, että näin tämän kaksi kertaa viikon aikana!
Kaisa
Kuvat Finnkino