Elämänpituista ystävyyttä
Lähtemisen haikeutta. Halauksia.
Hyvästelen Hampurin lentokentällä nuoruudenystävääni Gudrunia viikon yhteisen loman jälkeen.
Samanlainen jäähyväisten hetki on koettu lukuisia kertoja aiemminkin, yli viidenkymmenen vuoden ajan.
Tutustuimme teinityttöinä Suomessa. Olimme kesätöissä eräässä kartanossa, minä sisäkkönä, Gudrun kokkina.
Gudrun teki ruoat, kotitalousalan opiskelija kun oli. Minä katoin pöydät, siivosin vierashuoneet, pesin astioita ja vapaa-aikoinani kitkin puutarhassa hiekkakäytävien reunoja.
Työpäivät alkoivat seitsemän maissa aamulla ja loppuivat kahdeksalta. Kartanossa oli paljon kesävieraita, joille valmistimme ja tarjosimme aamukahvin, lounaan, iltapäiväkahvin ja illallisen…
Meillä oli hauskaa. Iltaisin pyöräilimme kylään, kävimme tansseissa, puhuimme pojista, kirjoittelimme kirjeitä ja jaoimme toisillemme oman elämämme iloja ja suruja.
Kun syksyllä palasin kouluun, kielitaitoni oli karttunut ja kotitaloustöihin liittyvä sanasto oli hyvin hallussa. Edelleen hallitsen siivous- ja ruoanlaittosanastoa paljon paremmin kuin muuten erinomaista saksaa puhuva mieheni.
Lähettelimme toisillemme ahkerasti kirjeitä. Seuraavana kesänä vietin muutaman viikon Gudrunin kotona isossa maalaistalossa Pohjois-Saksassa.
Jälkeenpäin Gudrunin kirjeitä lukiessani olen havainnut, että hän uskoutui asioista, joista muuten takuulla vaikeni. Kirjeenvaihtomme on kokonaisuudessaan meillä kummallakin edelleen tallessa!
Kasvoimme aikuisiksi. Saimme perheet. Yhteys Gudruniin ei katkennut kiirevuosinakaan.
Minä olin perheeni kanssa vuosia Bonnissa ja Pariisissa ja kun ajoimme lomille Suomeen, pysähdyimme yleensä yhdeksi yöksi Pohjois-Saksassa Gudrunin suurtilalla. Samanikäiset lapset tutustuivat toisiinsa. Meidän lapsemme olivat aloittaneet koulutaipaleensa Saksassa, joten saksan kieli sujui heiltäkin siihen aikaan vaivatta.
Sitten palasimme Suomeen, työ vei mukanaan, lapset aikuistuivat. Pidimme edelleen yhteyttä.
Keski-Euroopassa liikkuessamme pistäydyimme tilalla tapaamassa Gudrunia ja hänen miestään. Kerran teimme yhteisen automatkan entisen Itä-Saksan puolelle katsomaan, miltä siellä näyttää. Kerran taas Gudrun miehineen oli bussimatkalla Lapissa ja palatessaan Helsinkiin koko bussilastillinen saksalaisia tuli vierailemaan meillä.
Muutama vuosi siten Gudrunin mies kuoli. Ensimmäinen matka, jonka murtunut ystävättäreni teki miehensä kuoleman jälkeen yksin, oli matka Suomeen luoksemme. Istuimme tuntikausia kesäpaikkamme saunan lauteilla kertaamassa elettyä elämäämme.
Nyt tapaamme taas tiiviimmin. Olemme viime vuosina käyneet Pohjois-Saksassa häissä, syntymäpäivillä, viininmaistajaisissa tai vain viikonloppulomilla.
Vietämme joka vuosi yhden syksyisen viikon jossakin päin Saksaa meren rannalla. Vuokraamme ison talon, kokkaamme, syömme hyvin, maistelemme viinejä, pyöräilemme, uimme, käymme katsomassa nähtävyyksiä, shoppailemme, istumme kahviloissa, kokeilemme saunoja ja vaihdamme kuulumisia. Meitä on viisi, Gudrun, me ja ystäväpariskunta, Gudrunin lapsuudenkavereita. Mukavaa ja leppoisaa lomanviettoa. Pääkin on koetuksella, sillä puhun saksaa nykyään enää vain tämän yhden ainokaisen viikon vuodessa!
Syksyn yhteinen matka on nyt juuri tehty. Haikeat jäähyväiset heitettiin äsken Hampurin lentokentällä.
Mietin usein, mikä ihme on ylläpitänyt ystävyyttä näin pitkään.
Yhteinen rakas muisto teini-iän kesästä. Lukuisat tapaamiset vuosikymmenien aikana. Luja kiintymys vanhaan ystävään.
Ja koko Gudrunin elinympäristö, joka on minulle vieras ja eksoottinen! Olen aina kiinnostunut tietämään, mitä kuuluu Gudrunin perheelle, suvulle, mitä lähinaapureille, koko yhteisölle, joita olen tuntenut kuusitoistavuotiaasta asti.
Kun äskettäin juhlimme 50-vuotista ystävyyttämme, tein Gudrunille lahjaksi kuvakirjan. Sitä varten luin laatikollisen hänen kirjeitään, katsoin valokuvia teini-iästä tähän päivään. Liikuttavaa. Olemme jo vanhoja naisia, mutta edelleen näemme toisissamme myös sen nuoren tytön, jonka kanssa aikoinaan ystävystyimme.
Tätä ystävyyttä on syytä vaalia niin kauan kuin olemme olemassa.
Ensi syksynä näemme taas.
Leena Karo
toimittaja, työskentelee Harmaa Entertainment pr- ja viestintätoimistossa