Lähihistoriaa Kekkosen ajalta sekä kepeää komediaa naisten ystävyydestä

Syksyn teatteritarjonta on runsaimmillaan. Käväisimme Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa kaksi hyvin erilaista esitystä. Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu tarjoaa katsauksen lähihistoriaan, Pullo cavaa ja aurinkoa on kepeän poreileva komedia ystävyydesta ja vanhuuteen varautumisesta.

1960-luvun alkupuoliskolla ei ollut itsestäänselvää, että Urho Kekkonen saisi toisen kauden presidenttinä. Hänen ”veljeilynsä” Moskovan kanssa ei ollut kaikkien mieleen. Oikeisto ja SDP liittoutuivat ja pyysivät Olavi Honkaa presidenttiehdokkaaksi. Saneliko Kreml Suomen hallituksen kokoonpanon? Mitkä olivat kuuluisan noottikriisin taustat? Ja miten Suomi selvisi siitä pattitilanteesta?

Helsingin Kaupunginteatteri – Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu – Kuvassa: Eero Aho –Kuva © Tapio Vanhatalo

 

Näitä asioita käsitellään Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitettävässä, Kari Heiskasen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu -näytelmässä. Näytelmän pääpaino on politiikassa, sen pelissä ja taustoissa, mutta näytelmässä on esillä myös Kekkosen naisseikkailut. Kari Heiskanen on tehnyt hyvin kotiläksynsä ja sanojensa mukaan lukenut lukuisia kirjoja tuosta aikakaudesta ja noottikriisistä.  Maailman tilanne oli silloin tulenarka. Neuvostoliitto pelotteli Suomea. Vaikka noottikriisistä (1961) on kulunut aikaa vuosikymmeniä, tuntuu, ettei siitä vieläkään tiedetä kaikkea.

Eero Aho on uskottava Kekkonen. Yhdennäköisyyttä on saatu ajamalla hiukset pois, ja tietysti 60-luvun henkiset silmälasikehykset auttavat asiaa.  Kekkonen oli kovakuntoinen, eikä Eero Ahokaan jää hänestä jälkeen hypätessään tasajaloin pöydälle. Timo Torikan Väinö Tanner ja Marjut Toivasen Sylvi Kekkonen tuntuivat myös luontevilta ja uskottavilta. Marjut Toivasen olemus oli hyvin sylvimäinen. Pertti  Sveholm on suorastaan herkullinen Nikita Hruštšov. Vaikka naiset ovat näytelmän sivuroolissa, heillä on kuitenkin tärkeä osa kokonaiskuvan kannalta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu – Kuvassa: Matti Olvai Ranin, Eero Aho ja Marjut Toivanen – Kuva © Tapio Vanhatalo

 

Katsoja saa pitää ajatuksensa kasassa, sillä suurin osa näyttelijöistä esittää useampaa roolia, ja vaihdot ovat nopeita. Kaiken kaikkiaan hyvät roolitukset.

Näytelmää katsoessa nousee mieleen, miten erilainen maailma silloin on ollut: media käsitteli valtaapitäviä silkkihansikkain, ei ollut sosiaalista mediaa, ei oikeastaan skandaalilehdistöäkään, joten pinnan alla saattoi tapahtua vaikka mitä ilman, että suuri yleisö tiesi siitä mitään. Hyvä, jos vähän jotain huhuja kantautui joidenkin korviin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu – Kuvassa: Eero Aho ja Vappu Nalbantoglu – Kuva © Tapio Vanhatalo

 

Koska itse olen noottikriisin aikaan ollut ihan pieni, ei minulla tietenkään ole mitään omia muistikuvia 1960-luvun alun tapahtumista – eikä niitä kyllä käsitelty kouluaikanakaan. Tämä näytelmä valotti edes vähän tuota myllerryksen aikaa, ja sai minut tajuamaan, miten hiuskarvan varassa moni asia onkaan ollut.

Erittäin mielenkiintoinen näytelmä, jota voi suositella kaikille historiasta ja politiikasta kiinnostuneille.

Kaisa

 

Hieman kepeämmissä tunnelmissa etenee saman teatterin Pullo cavaa ja aurinkoa. Helena Anttosen kirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama komedia kertoo naisten ystävyydestä ja unelmien vanhainkodista. Juoni on simppeli. Neljä toisiinsa vuosia sitten tutustunutta ja paljon yhdessä matkustellutta naista matkaavat tällä kertaa Portugalin Algarveen.

Yksi heistä on mennyt jo edeltä ja ostaa pamauttanut posliinikylästä talon. Sinne sopisi hyvin perustaa unelmien vanhainkoti. Muut naiset tulevat paikalle ja kuohujuoma virtaa. Hiljalleen talon ostanut yrittää kertoa ostaneensa talon. Rahaa tarvittaisiin maksuun.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pullo cavaa ja aurinkoa – Kuvassa Heidi Herala, Aino Seppo, Jaana Saarinen ja Eija Vilpas – Kuva © Harri Hinkka

 

Esitys etenee vauhdilla hykerryttävän upeiden näyttelijöiden ansiosta. Oli nautinnollista seurata heidän työskentelyään. Heidi Herala on talon ostanut boheemi, Eija Vilpas ronskipuheinen kauppaopiston nainen. Jaana Saarinen miesten perään katseleva, upeissa korkokengissä keinutteleva blondi. Aino Seppo on sisäänpäin kääntynyt herkkis, joka välillä väläyttää menneisyyttään ja sen painolastia.

Naisilla on kultaiset säännöt asioista, joista ei puhuta ja teoista, joita ei tehdä. Ne muistuvat aina välillä mieleen.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pullo cavaa ja aurinkoa – Kuvassa Heidi Herala ja Eija Vilpas – Kuva © Harri Hinkka

 

Jos joku alkaa olla hankala, aina löytyy sopuratkaisu. Tietenkin puhutaan taiteesta, taideleirillä kun ollaan joskus tutustuttu. Ja tottakai käydään läpi miehet, lapset, perheet, raha, työ ja kuolemakin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Pullo cavaa ja aurinkoa – Kuvassa Aino Seppo, Sauli Suonpää, Jaana Saarinen, Heidi Herala ja Eija Vilpas– Kuva © Harri Hinkka

 

Olin katsomassa esitystä neljän ystäväni kanssa. Mekin olemme matkailleet vuosia yhdessä ja haaveilemme boheemista loppuelämän sijoituspaikasta. Samaistumispintaa oli ja sitä löytyi.

Näytelmän käsikirjoitus on kepeä, mutta näyttelijöiden ammattitaito, tarinaa tukeva Sanna Levon puvustus ja iloinen tunnelma kantavat loppuun saakka. Esitystä ei voi katsoa ääneen nauramatta ja tuntui kuin näyttelijätkin olisivat innostuneet yleisön hekotuksesta. Mitäpä sitä muuta voi komedialta vaatia.

Sini

 

kulttuuri
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *