Me onnelliset ja yksinäiset?

Suomalaiset ovat YK:n raportin mukaan maailman onnellisin kansakunta. Toisen tutkimuksen mukaan meillä on vähemmän ystäviä kuin muilla pohjoismaalaisilla. Väärin tutkittu, sanovat suomalaiset.

YK:n viime vuoden lopulla julkistaman 156 maan hyvinvointikatsauksen mukaan Suomi pitää kärkisijaa, kun mitataan henkilökohtaista hyvinvointia, korruptiota ja yksilönvapautta. Kun nämä asiat ja muutama muukin ovat kunnossa, meillä on syytä olla onnellisia, vai mitä? Mutta olemmeko me, me melankoliset, ahdistumaan taipuvaiset hiljaiset kansalaiset lumen ja loskan seassa alati pohtimassa, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun ohjaaja Neil Hardwickilta, Britannian lahjalta suomalaisille, kysyttiin, mitä mieltä hän Suomesta, humoristi vastasi, että tässä maassa pitäisi vaihtaa ilmasto, sijainti ja kansa. Ja monet suomalaiset ovat Hardwickin kanssa täysin samaa mieltä.

Totta on, että enemmistö suomalaisista on tyytyväisiä oloonsa. On katto pään päällä ja lämmin tupa talvellakin. Jos työtä ja terveyttä piisaa, mikäs on ollessa. Mutta onnellisuus? Se on eri asia kuin tyytyväisyys tai tyytyminen vallitseviin olosuhteisiin.

Suomalaisten mielestä raportin tulkinta ontuu pahasti jo sen vuoksi, että sanoilla on ERI painoarvo eri kielissä ja kansoissa. Suomessa onni on jotain suurta ja pakahduttavaa.  Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, se on suomalaisten tapa olipa kyseessä omat häät, lapsen syntymä tai lottovoitto. Ainoana suurena poikkeuksena lienee jääkiekon maailmanmestaruus, jonka tuoma onnellisuus pursuilee lähes mielenvikaisuutena.

Hiljaista onnea on saunan jälkeen vilvoitella ja samalla katsella merelle tai järvelle. Onko näin sinun mielestäsi?

Hiljaista onnea on vilvoittelu saunan jälkeen leppeänä kesäiltana järven- tai merenselkää katsellen. Rakastavaisetkin kaihtavat sanoja kun onni ja auvo pusertavat rintaa. Siinä missä vaikkapa amerikkalaiset heittelevät love-sanaa ympäriinsä kuin konfettia, suomalaiset panttaavat r-sanoja kuin henki olisi kyseessä.

Monet suomalaiset suhtautuvat onnellisuuteen kuin se olisi ehdollista ja sateenkaaren pää. Olen onnellinen sitten kun valmistun unelma-ammattiin/laihdun 20 kiloa/löydän unelmieni asunnon/löydän itselleni puolison ja niin edespäin. Ikään kuin emme uskoisi siihen onneen, joka on tässä ja nyt.

Onnellisuuden lisäksi suomalaiset suhtautuvat ystävyyteen asiana, joka saa lähes monumentaaliset mittasuhteet. Vuosia sitten asuessani Ruotsissa julkaistiin tutkimus, jonka päivälehti oli otsikoinut näin: Ystävälliset ruotsalaiset, yksinäiset suomalaiset. Vaikka tutkimus koski kaikkia Pohjoismaita, lehti keskittyi ruotsalaisten ja suomalaisten eroavuuksiin. Ruotsalaisilla oli ystäviä moninkertaisesti suomalaisiin verrattuna.

Päättelin oitis, että kyse on taas sanan painoarvoeroista. Tein kenttäkokeen porukassa, joka valitettavasti koostui vain nuorista miehistä. Uskon nimittäin, että sukupuoli vaikuttaa ystävyyssuhteissa: naiset ovat valikoivampia ja heillä on taipumusta bestis-ajatteluun.

Luettuaan artikkelin parikymppiset kollit laativat listan ystävistään. Ja mikä tuli todistettua: pojat listasivat ystävikseen esimerkiksi kaikki joukkuepeli-, opiskelu- ja inttikaverinsa. Omalla listallani taisi olla viisi nimeä. Pojat, joita oli paikalla puolisen tusinaa, närkästyivät kun eivät löytäneet listaltani omia nimiään. Kerroin heille lempeästi, että meidän suomalaisten mittapuulla he kuuluvat kaverikategoriaan. Goda kompisar.

Ystävyyttä taitavat meillä painaa samat rasitteet kuin onnellisuutta. Ystävyyden pitää olla kuin graniittiin hakattua veriveljeyttä ja –sisaruutta.  Vysotskin Ystävän laulu kolahtaa suomalaiseen kertoessaan juuri tuollaisesta ystävyydestä. Tämmöiset reunaehdot pitävät luonnollisesti ystäväporukan suppeana.

Onni on ystävien kanssa vietetyt hetket.

Sosiaalinen media aiheuttaa määrättömästi lisää paineita onnellisuuden ja ystävyyden kokemiselle. Miksei minulla ole kolmeakymmentä parasta, helmihampaista ystävärtä skoolaamassa kanssani kuohuviiniä? Miksen mistään löydä häihini tusinaa tasalaatuista morsiusneitoa, jotka kaikki näyttävät upeilta olkaimettomissa mekoissaan? Miksi minä en kuulu siihen naisporukkaan, joka on vuosien ajan matkustellut yhdessä? Miksei minulla ole laajaa ystävärinkiä, jonka avulla hoituvat lastenhoitopulmat, shoppailu- tai kahvitteluseuran tarve, talkootyöt ja lasten kuljetukset harrastuksiin?

Vuosien karttuessa olen alkanut suhtautua onnellisuuteen aika zeniläisesti. Savolaiselta pakinoitsija Aapelilta olen omaksunut sanaparin ”onnen pipanoita”. Onni koostuu näistä pipanoista. Jokainen päivä ei voi olla sampanjaa ja kaviaaria. Välissä on myös päiviä, useitakin, jolloin ON tyydyttävä veteen ja näkkileipään.

Ystävyyssuhteissakin voi harjoittaa armollisuutta. Mitä siitä, jos kaikki kaverit eivät Facebookissa eivät peukuta jokaista postaustani tai onnittele minua merkkipäivänä, enhän minäkään tee niin.

Väistämättä koittaa nimittäin sekin aika, kun ystävät alkavat kaikota luonnollista tietä. Jos elää kamalan vanhaksi, voi olla, että jonain päivänä olet ystäväpiirisi ainoa elossa oleva jäsen.

Irmeli Salo

kirjoittaja suhtautuu turhia tunteilematta sanoihin sanoina

puheenaiheet
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *