Perjantailahjoja muistellen

Mekkoja, neuleita, koruja, kukkia, illallisia. Esimerkiksi tällaisilla perjantailahjoilla mieheni muisti minua. Nyt enää vain muistelen kaiholla ja kaipauksella tätä kaikkea.

Yksi perjantailahjoista oli tämä takkimekko, jonka sain joskus 90-luvun alussa.

 

Viisi vuotta sitten olin Köpiksen näytösviikolla. Yksi näytöksistä oli alkamassa, myöhässä kuten tavallista. Odotellessa tunsin puhelimen värinän laukussani. Katsoin puhelinta: tytär soittaa. Vastasin. ”Sinun pitää tulla heti pois. Isiä elvytetään.” Ne sanat ovat syöpyneet mieleeni varmaan loppuelämäkseni.

Lähdin juoksemaan näytöspaikalta. Järjestäjä ihmetteli, mihin lähden, kun näytös alkaa just. Näytöspaikan ulkopuolella oli kaksi suomalaista kollegaa, jotka eivät olleet päässeet näytökseen ilman kutsua. He näkivät, että olen shokissa. Heidän avullaan pääsin hotelliin pakkaamaan. Jälkikäteen olen kuullut heiltä, että olin toiminut kuin kone, automaattivaihteella.

Taksista soitin tytölle, mikä tilanne oli. Hän vain totesi, että jutellaan, kun olen Suomessa. Halusin tietää, elääkö mieheni. Tytär totesi: ”Isi kuoli hetki sitten.” Voi sitä tuskaa, hätää, epätoivoa – ja kaikkea kamalaa. Vieläkin kyyneleet nousevat silmiin, kun ajattelen tuota kaikkea.

Koskaan aika ei ole kulunut niin hitaasti kuin Kööpenhaminan kentällä odottaessani paluulentoa, jonka tytär oli varannut minulle. Olin tuskissani, hädissäni tyttären pärjäämisestä. Mieheni oli ollut mökillä, ja tytär joutui hoitamaan asiaa: ambulanssi, poliisit, ruumisauto yms. Ajattelin, että se on niin iso urakka nuorelle aikuiselle, jonka läheinen on kuollut.

Viikot menivät kuin unessa. En juurikaan muista mitään. Menetin ruokahaluni. Laihduin viikossa kuusi kiloa.

Vähitellen pakotin itseni ihmisten ilmoille, olihan mieheni todennut minulle: ”Jos kuolen ensin, muista, Kaisa, tartu arkeen, älä jää sohvalle istumaan, vaan lähde ihmisten ilmoille.” Viisaita sanoja.

Tytär, suku, ystävät, kulttuuririennot ja liikunta auttoivat. Ensimmäisen vuoden aikana itkin joka ilta itseni uneen. Päivällä yritin olla reipas. Illat tuntuivat yksinäisiltä.

Näiden viiden vuoden aikana suru on muuttanut muotoaan. Vaikka tuntuu fraasilta, on totta, että aika hoitaa. Jäljellä on kaipaus.

Olen kiitollinen meidän yhteisistä, ihanista vuosista, upeasta tytöstä, rakkaudesta ja siitä, että mitään ei jäänyt sanomatta, ei jäänyt epäselväksi, miten tärkeitä olimme toisillemme.

Nyt olen taas lähdössä Köpikseen. Kuolinpäivänäkin olen taas näytöksissä – ja varmasti muistan kaikki.

Kaisa

PS. Perjantailahja on mieheni antama nimitys, kun hän antoi ensimmäisen ”perjantailahjan” kysyessäni, miksi hän toi minulle mekon. Näitä perjantailahjoja hän antoi koko 28-vuotisen avioliittomme ajan silloin tällöin. Mieheni näki aika paljon vaivaa ja mietti tarkkaa, millainen lahja yllättäisi, miellyttäisi ja ilahduttaisi. Yksi tällaisista oli Riitta Immosen suunnittelema takki, joita oli kaksi: toinen Tellervo Koivistolla ja toinen minulla.

 

puheenaiheet
Kommentit (2)
  1. Lady of The Mess
    7.8.2018, 22:41

    Voi Kaisa, minä muistan tuon ajan 5 vuotta sitten, kun kuulin miehesi menehtyneen <3
    Toisen osaan ei voi asettua – eikä toisen tunteita tietää, mutta sen tiedän, että sinulla ja miehelläsi oli jotain sellaista, jota ei kuolemakaan ole pystynyt viemään <3

    1. Hei Lady of The Mess, kiitos kommentistasi.
      Minullakin on sama tunne: kuolemakaan ei vienyt sitä ”jotain”. Tunneside on vahva. Kauniit ja rakkaat muistot kantavat ja vievät eteenpäin, kun selvisin shokista.
      -Kaisa

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *