Punaisissa huulissa – huulipuna tuo muistot mieleen

Mielessäni on ihana muisto, kun kävin lapsena äitini työpaikassa. 

Siellä oli kauniisti pukeutuneita naisia, joilla oli permanentatut kiharat. He tuoksuivat hyvältä, puuteroivat poskiaan ja käyttivät huulipunaa. 

Ja koska oltiin viisikymmenluvulla, kauneusidolit olivat amerikkalaisia filmitähtiä. Yksi naisista, rouva M, oli kovasti hunajaisen Marilyn Monroen näköinen, toinen, rouva L, muistutti vähän tummaa Ava Gardneria.

Muistan vieläkin, mitä väriä oli rouva L.:n huulipuna.

Seisoin monesti vieressä, kun työpäivän päätteeksi hän asettautui peilin eteen punaamaan huuliaan.

Minusta oli jännittävää katsoa, miten hän veti tummanpunaista huulipunaa varmalla kädellään tottuneesti ensin ylähuuleen, teki huulen keskelle hienot, hieman liioittelevat kaaret ja sen jälkeen siirtyi alahuuleen.

Kun hän lopuksi puristi huulensa yhteen saadakseen punan levittymään tasaisesti, kuulin huulien välistä pienen posahduksen. Kotona ”hienoa naista” leikkiessäni yritin puristaa huuleni yhteen samalla tavalla.

Joskus rouva L. antoi minun haistaa kultaisessa holkissa ollut punapötköä. Tuoksu oli outo, suorastaan maaginen.

Koska äitini ei käyttänyt huulipunaa, rouva L:n toimet peilin edessä tuntuivat minusta niin taianomaisilta.

Aloin meikata joskus neljätoistavuotiaana. Ripsiväriä, ohuen ohut eye liner ja tietysti huulipunaa. Meikkasin kevyesti joka päivä ennen kouluun lähtöä ja viikonloppuisin vähän enemmänkin.

Kolme parasta ystävääni olivat vähintään yhtä kiinnostuneita meikeistä. Kokeilimme kaikenlaisia meikkaustyylejä yhdessä ollessamme.

Huulipuna oli heti minun juttuni.

Olen vuosikymmenien aikana käyttänyt varmasti kaikkia mahdollisia punaisen sävyjä, rasvaisia, kuivia, huuliini sopivia ja sopimattomia.

Silloin, kun olen ollut ammattilaisten meikattavana, erikoistoiveenani ovat aina olleet ”hyvin punaiset huulet”. Sellaiset asiantuntija osaakin paremmin kuin minä ikinä, huolella pohjustaen ja rajaten.

Olen meikannut vaihtelevasti, paljon ja vähän. Nykyään käytän hyvin vähän mitään meikkejä. Huulipunasta en kuitenkaan ole luopunut ja olen edelleen huulipunien suurkäyttäjä.

Päivittäinen huulipunan laittaminen tuo minulle hyvää oloa ja se kuuluu erityisesti kotoa lähtemisen rutiineihini.

”Odotas – laitan vielä huulipunaa”, sanon eteisessä. Ja sitten olen valmis.

Mutta on minullakin yleisöä. Nykyään, kun punaan huuliani, nelivuotias pojantyttäreni kiipeää kiinnostuneena tuolille katsomaan, miten se tehdään.

Hetki on hänestä maaginen.

Tiedän tunteen.

Muistan edelleen, miten ihanalta se minusta tuntui silloin kauan sitten.

Leena Karo

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *