Uhka vai mahdollisuus: toisilleen vieraita samoilla kutsuilla?

Kutsuin viisi työtuttua viettämään rentoa perjantai-iltaa. Osa naisista ei tuntenut ennestään toisiaan, osa oli jo pitkäaikaisia tuttuja. Tämä ei haitannut menoa. Ilta oli täynnä naisenergiaa, taukoamatonta puhetta ja naurua.

Olen ollut hyvin varautunut kutsumaan ns. työtuttuja kotiini. Koti on ollut yksityisaluetta, joka on pyhitetty perheelle, suvulle ja ystäville. Pienin askelin harjoittelen nyt toisenlaista ajattelua. Miksi en voisi pyytää valikoituja hyviä tyyppejä vierailulle?

Tämä lähti liikkeelle siitä, että yksi vieraistani, Teresa, kyyditsi minua puolisen vuotta sitten. Silloin meillä jutut jäivät ns. vaiheeseen. Sovimme, että hän tulee jonain perjantaina luokseni viinilasilliselle, jotta voimme jatkaa jutustelua. No, sitä perjantaita ei tullut puoleen vuoteen.

Kaakku, työtuttu hänkin, asuu lähellä minua. Viime kesänä vietimme yhden illan yhdessä – ja juttua riitti.

Sitten kolmas työtuttuni Tiina toi minulle kirjoittamansa keittokirjan. Samana päivänä Vieraskynä-palstalle kirjoittava Irmeli tuli hakemaan kosmetiikan testituotteita. Kun me kolme naista istahdimme kahvipöytään, juttua riitti – ja nekin jutut jäivät ikävästi vaiheeseen.

Tiinan ja Irmelin lähdettyä, jäin miettimään, miksi en voisi pyytää muutamaa hyvää tyyppiä syömään ja parantamaan maailmaa. Minun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, ketkä olivat ne viisi naista, jotka pyytäisin vierailulle: Teresa, Tiina, Irmeli, Kaakku ja Sini, kaikki tavalla tai toisella media-alan ihmisiä. Luotin siihen, että tässä olisi pöydällinen naisia, jotka varmaan viihtyisivät yhdessä niin, ettei vaivaannuttavaa hiljaisuutta syntyisi.

Voin vakuuttaa: ei syntynyt. Hyvä, kun minä, puhelias ihminen, sain suunvuoron. Puhuimme kaikesta mahdollisesta kepeistä aiheista, vaikeista elämänhetkistä, ruuasta, kosmetiikasta – ihan kaikesta. Ja hyvin avoimesti, aidosti.

Olin jo etukäteen päättänyt, että ruuaksi tarjoan jotain Tiinan keittokirjasta – olihan tiettynä kimmokkeena tähän iltaan juuri tuo Tiinan kirja. Päätin vielä lisähaasteen: avaan kirjan silmät ummessa ja teen sen ruuan, joka löytyy kirjasta tuolla tavalla. Luotin siihen, että Tiinan Klassikkoruokia-kirjassa on vain sellaisia ruokia, joita voi tarjota myös vieraille. Lopputulos oli burgundinpata ja sitruunamarenkitorttu.  Edellisenä päivänä olin jotenkin “kauhuissani”, koska vieraista kaksi oli ruoka-alan ammattilaista: kokki-ruokatoimittaja ja kotitalousopettaja-ruokatoimittaja. Päätin kuitenkin ottaa asian rennosti ja unohtaa paineet.

Koska olin kaiken kaikkiaan suhtautua järjestelyihin yms. rennosti, se sai näkyä myös kattauksessa. Ei mitään hopeahaarukoita, perintöserviisiä yms.

Tuntuu siltä, että nykyisin monet kokevat vieraiden kutsumisen “työläältä”, josta syntyy paineita: mitä ruokia, millainen liina, entä servetit, onko viini täydellinen tms. Sen vuoksi kutsujen järjestäminen jää. Ja ottakaa tekin rento ote järjestelyihin, niin ei tule liiallisia paineita.

Ilta lähti heti lentoon ilman pienintäkään jäykistelyä, mutkattomasti. Ruoka ja piirakka näyttivät maittavan.

Pikkutunneille jatkunut ilta oli täynnä iloa ja sitä kuuluisaa naisenergiaa. Kun vieraat lähtivät, olin niin iloinen ja onnellinen, että olin ryhtynyt tähän: avannut kotini ovet työtutuille ja uskaltautunut kokkaamaan ruoka-alan ammattilaiselle.

Illasta jäi niin hyvät fiilikset, että järjestän uudestaan tällaisen “pyöreän pöydän istunnon”. Suosittelen muitakin kutsumaan “sekalaisen” porukan kokoon, vaikka kaikki eivät ennestään tuntisikaan toisiaan. Siinähän sitä tutustuu uusiin ihmisiin – tai ainakin työtutuista löytää uusia ulottuvuuksia.

Kaisa