Vieraskynä Leena Kouhia: Työstä on lupa nauttia

Useimmilla 40–50 -vuotiailla on isot lapset, elämä tasaantunutta ja aikaa keskittyä rauhassa elämän suureen sisältöön eli työhön. Työn merkitys ihmisen elämässä on todella suuri ja sen huomaa silloin, kun siitä nauttii tai silloin, kun se tuottaa tuskaa.

Parhaimmillaan työssä saa toteuttaa visioitaan, tuntea itsensä tarpeelliseksi, auttaa toisia tai kehittää alaa, jolla toimii. Työn merkitys ei aina kuitenkaan ole positiivinen, vaan se voi olla myös negatiivinen. Työ voi tuntua rasittavalta, pelottavalta, turhauttavalta tai sisällöllisesti merkityksettömältä.
Sanotaan, että vuorokauden tulisi jakautua tunneittain 8–8–8 -jakoon, eli kahdeksan tuntia työhön, uneen ja vapaa-aikaan kuhunkin. Yrittäjän päivästä suurin osa valveillaoloajasta on työntekoa, ja uskallan väittää, että palkkatyöläiselläkin työ vie enemmän kuin sen noin kahdeksan tunnin ajan. Lasken myös työmatkat aktiiviseen työaikaan, sillä mennessä pohditaan tulevia ja palatessa tehtyjä, tai tekemättä jääneitä, tehtäviä. Stressaavissa elämäntilanteissa työasioita puidaan vapaa-ajalla ja yölläkin, jolloin työ tuntuu hallitsevan elämää koko ajan.

Työ määrittää ihmisarvon
Sen näkee viimeistään silloin, kun työtä ei ole. Työtön tipahtaa toiminnan ulkopuolelle, tarpeettomuuteen, hänet ohitetaan ja unohdetaan. Työtöntä saatetaan pitää laiskana, osaamattomana tai muuten vain onnettomana tyyppinä.
Miksi ihmisen arvo työelämässä laskee, kun ikä alkaa vitosella nelosen sijaan? Yhdessä yössä muutos on huima. Taidot ja tietämys ovat vankat, uutta tietoa on helppo vastaanottaa ja suhteuttaa se aiemmin opittuun, kun on perspektiiviä ja kokemusta. En hyväksy luuloa siitä, että viisikymppisen ajatukset tai asenteet ovat jäyhät ja toimimattomat.
Viisikymppisellä on edessään vielä noin viisitoista vuotta aikaa aktiivisessa työelämässä, joillakin on vieläkin enemmän. Tuossa ajassa moni kolmikymppinen kahlaa läpi 3–5 eri työpaikkaa tai asemaa, ja sitä nimitetään dynaamiseksi uraksi. Viisikymppisellä on siis vielä yksi kokonainen dynaaminen ura käytettävänään, mutta siihen ei helposti anneta mahdollisuutta.

Uusille urille?
Itse päätin aloittaa tämän kolmanneksi uraksi kutsutun vaiheen opiskelemalla, ja sen jälkeen suunnata uudelle alalle. Oma motiivini uuden opiskeluun ja alan vaihtoon oli tunne, että entisissä tehtävissä alisuoriuduin. Tiesin että minussa on potentiaalia muuhunkin, mutta silloisella koulutuksellani uusia tehtäviä oli mahdoton saada. Halusin ajattelulleni uudet välineet, ilmaisulleni uudet kanavat ja kyvyn katsoa maailmaa toisenlaisista näkökulmista, joista olin sitä aiemmin tarkkailut.
Opiskelu oli helppoa ja mielenkiintoista, suoritin opintoni ennätysvauhdilla, kandin tutkinnon yhdeksässä ja maisterin kuudessa kuukaudessa. Luennoilla oli läsnäolopakko, kotitehtäviä ja tenttimistä riitti niin, että istuin tietokoneeni äärellä kellon ympäri.
Kykyni omaksua uutta tietoa ja suurten kokonaisuuksien hallitsemisen helppous yllätti itsenikin. Suoritusvauhtini ei ollut ennalta suunniteltua. Tehokas opiskelutahtini ja hyvät tulokset nostivat itsetuntoani niin, että kuvittelin samalla sinnikkyydellä ja organisointikyvyllä myös työllistyväni nopeasti. Tein kuinkin virheen luottaessani sinisilmäisesti tulevaan.
Haluan huomauttaa, että suorittamisen nopeus ei ole olennaista tai itseisarvo sinällään, se on vain yksi ominaisuus, jolla ei välttämättä ole merkitystä lopputulokseen. Sama logiikka pätee suhtautumisessa ikään. Ikä ei ole itseisarvo, se ei kerro ihmisestä mitään muuta kuin sen, koska hän on syntynyt.

Tieto ei ole itseisarvo
Olen saanut paljon kannustavia, jopa ihailevia kommentteja irtiotostani ja opinnoistani. Moni on sanonut, että kunpa itsekin voisi tehdä saman. Olen sitä mieltä, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus kehittää itseään. Elämäntilanteen vuoksi täyspäiväiseksi opiskelijaksi voi olla hankalaa ryhtyä, mutta opiskella ja uutta voi oppia muutenkin.
Aikuisopiskelijan on syytä muistaa, että muutosta tähyävän taakaksi saattaa muodostua entinen ura, jos se on tehty aivan eri alalla, mihin uusista opinnoista valmistuu. Entistä osaamista ei aina katsota bonuksena, vaan se voi olla uutta ammatillista uskottavuutta syövä. Opiskelemaan pitää lähteä pelkästään omista sisäisistä motiiveista, uteliaisuudesta, halusta oppia ja tietää. Uusi ammatti tai oppiarvo ei takaa välitöntä työllistymistä tai menestystä.
Arvostan oppineisuutta, mutta tieto ei ole itseisarvo vaan se on väline parempaan. Akateemisessa maailmassa, ja varmaan koulumaailmassa yleensäkin, se untuu joskus unohtuvan.

Onko iällä väliä?
Vaikeaa on myös nuorilla, jotka pyrkivät työelämään. Kokemattomuus katsotaan puutteeksi, vaikka toisella tavalla ajateltuna se on hedelmällinen mahdollisuus. Entisen kisälli–mestari-järjestelmän käyttöönotto antaisi laajemman näkökulman käsiteltäviin asioihin ja toisi syvää tietoa kaikille osallisille.
Oma kokemukseni on, että työtä tehdessä tekijöiden iät unohtuvat ja ovat täysin merkityksettömiä. On vain tekijät ja päämäärä. Usein työntekijöiden eri-ikäisyyden hyöty on kiistatta todettu erinomaiseksi voimavaraksi. Miksi näitä ääripäitä silti syrjitään työmarkkinoilla, eikä hyödynnetä sitä potentiaalia, mikä niissä on? Ovatko vain 25–40 -vuotiaat arvokkaita työssä? Mistä ylenkatsominen on alkanut, mikä nykyistä trendiä pitää yllä ja miksi tätä ihmisarvoa nakertavaa kierrettä ei katkaista?
Ymmärrän, että lakisääteiset eläkemaksut ynnä muut kustannukset osaltaan ylläpitävät tätä systeemiä. Jos poliittisilla päätöksillä ei päästä riittävän nopeasti parempaan tilanteeseen, niin neuvottelemalla työntekijöiden kanssa voidaan löytää uudenlaisia. Digitaalisen murroksen myötä työn määrä väistämättä vähenee joillakin aloilla, mutta toisaalta joillakin se tulee lisääntymään.

Jaettaisiko työt uudelleen?
Jos yrityksessä ei ole varaa pitää kymmentä työntekijää, vaan yhdeksän, niin pitäisikö näiltä jäljelle jäävältä yhdeksältä kysyä haluavatko he vähentää työtaakkaansa sekä palkkaansa kymmenellä prosentilla. Tällöin ulos joutuva työntekijä saisi kymmenyksen kaikilta muilta. Jokaisella olisi silti vielä 90 prosenttia ”hyvien aikojen” tuloista ja työmäärästä. Kymmenes työntekijä helpottaisi työn painetta, tehostaisi yrityksen toimintaa, lisäisi hyvinvointia ja vähentäisi työttömyyttä. Korjatkaa toki, jos olen väärässä ajatukseni ja laskelmani kanssa, olen humanisti, en kansantaloustieteilijä tai matemaatikko. Ehkä ajatukseni on naiivi, mutta väitän, että joku totuuden siemen siinä piilee – hyvinvoinnin lisäämisen siemen.

Leena Kouhia

Digitaalista kulttuuria ja maisemantutkimusta opiskellut filosofian maisteri ja visualisti, joka lähti aikuisena opiskelemaan ja valmistuttuaan huomasikin, ettei työllistyminen entistä osaavampana olekaan itsestään selvää.

Kuva Heidi Strengell

Kommentit (6)
  1. Tiina Salomäki-Vehmersuo
    28.8.2014, 10:24

    Hieno kirjoitus Leena. Ja niin totta! Terv. 52 v.

    1. Kaisa Virtanen
      28.8.2014, 23:06

      Kiitos kommentistasi. Leena osui niin maaliin tässä kirjoituksessaan. Toivottavasti tämä(kin) asia kääntyy nykyistä parempaan suuntaan.

  2. Kiitos!
    Hyvä teksti, tärkeä asia.
    Jäi aika lailla mietityttämään tuo tuttu tunne alisuoriutumisesta…

    1. Kaisa Virtanen
      1.9.2014, 20:34

      Kiitos kommentistasi. Asia on edelleen tärkeä, valitettavasti. Luulisi, että huonoina aikoinakin kokemuksella, osaamisella, olisi kysyntää. -Kaisa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *