Aktivistit jotka vihaavat busseja

Jos suomalaiset jotain vihaavat, niin aktivisteja polttamassa ja hajottamassa asioita. Omaisuusvahingoista pöyristytään enemmän kuin luokkaeroista, eläinten tehotuotannosta tai ympäristötuhoista. Äärimmäisen esimerkin tästä tarjoili Oulun poliisi, joka kirjoitti muistokirjoituksen Hanhikivellä poltetulle poliisiautolleen samaan aikaan kun surutta käytti etälamautinta kaulastaan kiinni olevaan ihmiseen.

Suora toiminta on jo käsitteellisesti vaikea kysymys. Sellaisena pidetään toimintaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa suoraan kohteeseensa, esimerkiksi tehden sille tuntuvaa haittaa. Sen vastaparina pidetään yleisesti symbolista toimintaa, siis jotain, jonka tarkoitus on vaikuttaa välillisesti: esitellä yleistä tyytymättömyyttä, nostaa aihetta esiin ja tuoda sille julkisuutta. Symbolista toimintaa ovat esimerkiksi mielenosoitukset ja lobbaus.

Siinä missä julkisessa keskustelussa symbolista toimintaa pidetään jokseenkin hyväksyttävänä toimintatapana ja suoraa toimintaa paheksutaan, on monissa aktivistipiireissä asetelma täysin päinvastainen. Mikä tahansa mikä voidaan laskea suoraksi toiminnaksi saa helposti varauksettoman tuen ja ihailun. Rikottu ikkuna, poltettu auto ja lentävä maalipommi nähdään sankaritekona Babylonia ja riistoa vastaan, ja iskun tekijä nostetaan sankarin rooliin. Mikä tahansa iskua kritisoiva sivuutetaan epäsolidaarisuutena tai hokemalla “ainakin tehtiin jotain”.

Tämä on haitallinen ajattelutapa. Ehdottoman solidaarisuuden vaatimus on jo lähtökohtaisesti älytön. En koskaan tule tukemaan mielestäni haitallisia tekoja, teki ne kuka tahansa vastustaessaan mitä tahansa. Minkään toiminnan ei tule automaattisesti päätyä kritiikin yläpuolelle. Se että tehdään jotain ei ole automaattisesti parempi kuin se, ettei tehdä mitään. Jos sillä jollakin mitä tehdään on pitkän tähtäimen strategian kannalta suuremmat haitat kuin hyödyt, kannattaa jättää isku tekemättä. Ja kyllä, jos on seurannut yhteiskuntaa ja mediaa, pystyy ennustamaan kohtuullisen hyvin millaisen vastaanoton isku saa.

Paikkojen hajottamisesta tai polttamisesta tulee varmasti voimaantunut olo. Mahdollisuutemme vaikuttaa ympärillämme havaitsemaamme kurjuuteen ovat niin minimaaliset, että halu tarttua kiveen tai bensakanisteriin on ymmärrettävä. Oman ahdistuksen purkaminen tai sissilarppi eivät kuitenkaan saa ajaa kokonaisvaikutusten edelle.

Bussien polttaminen ja siitä runoilu Eläinten Vapautusrintaman nimissä on varmasti ollut tekijöille hieno trippi, mutta äärimmäisen itsekäs ja ajattelematon teko. Eläinoikeusliike on päässyt pitkän ajan ja valtavan työn jälkeen eroon kettutyttö- ja ekoterroristileimoistaan muuttamalla strategiaansa ja toimintaansa minkkien vapautuksesta ja tuhopoltoista salakuvauksiin ja veganismin edistämiseen. Siinä missä eläinoikeustyössä on saavutettu strategiamuutoksella veganismin suosion räjähdysmäinen kasvu ja eläinoikeusajattelun nousu, bussien polttaminen vain kerää vihaa ja nostaa vanhat stereotypiat piantaan. Bussien polttaminen varikolla on symbolista toimintaa. Vaikka siitä ehkä koituu suoraan haittaa bussiyhtiölle (jolla tietenkin on vakuutukset), se on pääasiassa viestin lähettämistä tyytymättömyydestä. Saman voisi tehdä vähemmällä oheistuholla mielenosoituksessa.

Omaisuussabotaasilla voi olla aikansa ja paikkansa. Se on yksi käytettävissä oleva strategia, mutta kuten mikään muukaan, se ei saa olla kritiikin yläpuolella. Siinä missä poliisiauton polttaminen Fennovoiman työmaalla voi olla minusta ymmärrettävää, hyvin heikoin linkein turkisteollisuuteen liitettävissä oleva (varmaankin helppoutensa takia kohteeksi valikoitunut) bussivarikkoisku ei. Omaisuussabotaasia ja väkivaltaa ei myöskään pidä sekoittaa. Materia ei tunne kipua eikä voi kärsiä. Lienee sanomattakin selvää, että turkistarhaus ja vääryydet joita sabotaasilla pyritään vastustamaan ovat suurempi ongelma kuin itse iskut. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö strategisesti huonoja iskuja pitäisi arvostella ja kritisoida.

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *