Köyhyys on eniten perseestä

 

Köyhällä on vaihtoehtoina dyykata, varastaa, myydä huumeita tai myydä persettä. Kokemusasiantuntijana suosittelen tätä järjestystä.

Muutin lapsuudenkodistani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan 14 vuotta sitten. Minua onnisti: ensimmäisessä omassa kodissani oli luultavasti hiljattain murhattu joku (katossa ja seinässä olevista roiskeista päätellen), joten vuokra oli erinomaisen edullinen. Omaisuuteni koostui parista laatikollisesta kirjoja, jostain peritystä pöydästä ja sängystä sekä äidin kaapeista tyhjennetyistä lautasista. 18-vuotiaan taideopiskelijan optimismilla vuokran jälkeen opintotuesta ja asumislisästä käteen jäävällä 40 eurolla kuukaudessa selviäminen kuulosti täysin mahdolliselta. Mahdollista se olikin, muttei koskaan helppoa.

Keskustelin hiljattain muutaman hyvätuloisen ihmisen kanssa Kelan sekoilusta. Keskustelukumppanini nostivat ongelmaksi sen, miten hirvittävää on köyhyydestä syntyvä häpeä. Aina kun joku alkaa puhua köyhyyden ja häpeän suhteesta on välittömästi ilmiselvää, ettei ihminen tiedä mistä puhuu. Ei köyhyydessä pahinta ole häpeä, vaan se pohjaton kauhu joka elämää nousee varjostamaan. Kauhu syntyy ymmärryksestä, ettei mikään ole pysyvää. Ja yllätykset ja muutokset ovat se asia, johon köyhällä ei ole varaa.

Yllättävät laskut. Hajonnut kodinkone. Tulehtunut hammas. Mikä tahansa elämässä jokaisen kulman takana vääjäämättä vaaniva muutos voi olla lisäkustannus. Kun elämä on yhtä vitun selviämistaistelua aamusta iltaan, ei yllätyksille ole tilaa. Köyhä saa arjen pyörimään jollain tavalla, koska ihminen on sitkeä eläin joka yrittää viimeiseen asti löytää keinon selvitä vielä yksi päivä. Ruoan dyykkaaminen piti minut hengissä monta vuotta: vuosien ajan se, syönkö alkavalla viikolla mitään riippui siitä, pystyinkö ja jaksoinko lähteä fillaroimaan tuttujen kauppojen roskikset läpi yötä myöten. Lähipiirissäni selviytymiskeinoja oli monia muitakin. Kuka varasti, kuka myi huumeita, kuka persettään. Mutta selvittiin, tähän päivään asti, melkein jokainen.

Suomalainen köyhyyskeskustelu on täysin luokatonta. Me köyhyyttä kokeneet emme asiasta juurikaan jaksa puhua. Ei sen takia, että häpeäisimme sitä, vaan koska jokainen köyhä tietää ilman keskusteluakin miltä köyhyys tuntuu – eikä toisaalta kukaan muu kuin köyhyydessä elänyt voi ymmärtää sitä. Köyhyys ei ole jännä akateemikkojen tutkima ilmiö. Se ei ole tilanne. Se on musta kuilu joka on eniten perseestä mistään, mitä olen ikinä kokenut. Köyhyys jättää ihmiseen epäluulon maailmaa kohtaan: kun mikä tahansa muutos on tarjonnut ainekset totaaliseen katastrofiin, on vaikea syleillä uusia käänteitä senkään jälkeen, jos akuuteimmasta ahdingosta joskus onnistuu pyristelemään irti.

Voi kaikki te nyt opiskelemaan lähtevät duunaritaustaiset nuoret. Köyhänä selviytyminen on mahdollista, mutta se vaatii uskomatonta sinnikkyyttä ja akrobatiaa. Sen jälkeen kun itse elelin herroiksi kympillä viikossa on hallitus vielä leikannut opintotukea moneen kertaan. En tiedä millä teidän odotetaan selviytyvän. Ehkä talkoohengellä, näkyvyydellä tai Suomi100-pöhinällä. Sori siitä. Ei ole mikään ihme, että kokoomuslainen ministeri ei tiedä niiden ihmisten asioita joihin puuttuu. Jos ei ole kokenut sitä mitä me olemme kokeneet, ei voi käsittää, että kukaan selviytyy niissä olosuhteissa joihin me pakon edessä totumme.

Me köyhyyden tuntevat ihmiset yhteiskunnassa olemme ne torakat, jotka viimeisen ydinsodan jälkeen ryömimme savuavista raunioista etsimään jotain syötävää. Meidän päällemme on tallottu niin monesti ja meidän selviytymisemme on tehty niin epätodennäköiseksi, että olemme kehittäneet itsestämme ninjojen alalajin. Vaikka liikumme varjoissa ja kohtaamme hengenvaarallisia taisteluita, emme katoa minnekään emmekä kukistu. Ainakaan kaikki meistä.

Lennokkaista kielikuvista huolimatta: köyhyys on ihan hirveää. Ihan vitun hirveää. Vihaan sitä sanoinkuvaamattoman paljon. Eläisin mieluummin maailmassa, jossa torakka- ja ninjaihmisiä ei tarvittaisi. On käsittämätöntä ihmiskunnan resurssien ja potentiaalin hukkaamista pitää merkittävä osa populaatiosta kamppailemassa perustoimeentulostaan. Vaurauden epätasa-arvoinen jakautuminen ei palvele lajiamme, planeettaamme tai evoluutiota, vaan päin vastoin on vaarassa tuhota ne.

Köyhyys on eniten perseestä, ja on valintakysymys ettemme lopeta sitä.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *