Suomi 1971: Aseeton vastarinta välineenä

Artikkeli on osa sarjaa, jonka edelliseen osaan Ruotsiin pääset tästä. Olen käyttänyt tämän artikkelin runkona Nuorisotutkimussäätiön ”Puolustuslinjalla” -kirjaan kirjoittamaani artikkelia, josta löytyvät myös tarkemmat viitteet. Suosittelen koko kirjan lukemista, mutta linkki vie suoraan artikkeliin.

Keväällä 2015 sain käsiini Liettuan jakaman siviilipuolustusohjeen, Liettuaksi. Professorina sitä luulee tietävänsä aika paljon omasta alastaan, mutta tämä yllätti. Niinpä kävelin naapurityöhuoneeseen sotahistorian professorimme Vesa Tynkkysen luo ja esitin hämmästykseni. Vesa kuunteli tovin ja ojensi sitten kirjahyllystään Tšekkoslovakian vuoden 1968 kriisin juuri julkiseksi muuttuneet tiedusteluraportit ja kopiot Kekkosen arkistosta minulle. Kyllä asiaa Suomessakin on pohdittu, hyvinkin vakavasti.

Tšekkoslovakia: Aseeton vastarinta puolustusvaihtoehtona

Suomen ensimmäiset kokemukset aseettomasta vastarinnasta ovat autonomian ajan sortokausilta. Kun lukee alan perusteoksia, vuoden 1905 suurlakko esimerkkinä yleensä löytyy niistä. Viime sotien aikana aseettomia vastarintametodeita ei tarvittu, koska siviilit evakuoitiin, eikä heitä siten jäänyt vihollisen valtaamille alueille. Toisin oli Norjassa ja Tanskassa lähialueillamme, niistä esimerkkejä on viljalti.

Tšekkoslovakian kriisistä on nyt tasavuosia, viisikymmentä. Olin tuolloin jo syntynyt, mutta mitään muistikuvaa ei itselläni asiasta ole edes vanhempieni puheista, joten heittäydyin asiaan uuden oppimisen innolla.

 

Prahan keväästä minulla ei kuvaa ole, mutta vuonna 2006 Nato-kokouksen aikana kuvasin vaikuttavan sotamuistomerkin. Lippu oli vuonna 1968 sama, mutta aseet oli päätetty jättää kokonaan käyttämättä ja sekä armeijan että kansan moraali piti.

 

Keskustelu Suomessa ponnahti nopeasti käyntiin jo kriisin aikana, jota arvioitiin alusta saakka myös siviilivastarinnan näkökannalta. Presidentti Kekkoselle toimitetuissa välittömissä tiedusteluraporteissa jo tiedettiin, että Tšekkoslovakian hallitus kielsi armeijaa avaamasta tulta miehittäjiä vastaan, ja vain niin sanottuun laillisuuteen perustuva passiivinen vastarinta oli sallittua. Prahan kevään johto ymmärsi, että sotilaallinen vastarinta olisi ollut itsemurhaa. Erona Unkarin vuoden 1956 lähes vastaaviin tapahtumiin oli myös se, että miehittäjän joukot – joita oli Neuvostoliiton lisäksi kaikista naapurimaista – pyrkivät käyttämään mahdollisimman vähän väkivaltaa pyrkien päämääriinsä lähinnä diplomatian ja väkivallan uhan avulla. Lisäksi Neuvostoliitossa jo kiinnitettiin huomiota maailman yleiseen mielipiteeseen.

Tarkemmassa tiedusteluanalyysissa vastarinnan runkona oli ”vapaiden radioasemien verkosto” ja voimakas tiedotustoiminta, jonka avulla esimerkiksi Prahan katukyltit poistettiin tai ylimaalattiin yhden yön aikana miehittäjän toiminnan vaikeuttamiseksi. Anekdoottina mainittakoon, että radioasemaverkosto oli perustettu vain muutamaa vuotta aiemmin Neuvostoliiton toimesta ja lännen hyökkäyksen varalta rungoksi juuri siviilivastarinnalle miehitystilanteessa. Kun Baltian maat kamppailivat itsenäisyydestään vuonna 1991, taistelua käytiin erityisesti radioasemilla.

Aseeton vastarinta oli alkuun menestys. Kansa ei alistunut, miehittäjä ei kokenut itseään vapauttajaksi ja Prahan kevään johto palautettiin hetkeksi vielä valtaan vakavan puhuttelun jälkeen. Muutamassa vuodessa kevät oli kuitenkin vaihtunut syksyyn ja sitten talveen. Kun vielä kapinaa tukenut Romania pakotettiin asevoimalla uhkaamalla perääntymään, voidaan sanoa, että menestys jäi lyhytaikaiseksi ja vaillinaiseksi.

Ehkä tšekkien ja slovakkien asennetta jatkossakin ikeen alla kuvaa kuitenkin sanonta ”jos et varasta valtiolta, varastat perheeltäsi” sekä se, että he tavallaan sulkivat politiikan keskusteluidensa ulkopuolelle: molemmat harmittivat Neuvostoliittolaisia ja maan kommunisteja syvästi. Urheilussa he sen sijaan näyttivät miehittäjille voimaansa, suurella innolla.

Aseeton vastarinta Suomen ratkaisuna?

Kriisin jälkeen Suomessa innostuttiin aseettoman vastarinnan ajatuksesta ja Sadankomitea otti sen toimintaohjelmaansa kääntäen myös alan keskeisen kirjallisuuden suomeksi. Ruotsissa asiasta innostuttiin vielä enemmän. Kannattipa Paavo Lipposen muistelmien mukaan ulkoministeri ja asevelisosialisti Väinö Leskinenkin, sodan käynyt ja sen kauhut nähnyt mies, että ilmoittaisimme Neuvostoliiton hyökätessä vastineemme olevan ainoastaan aseeton. Hän perusteli kantaansa samoin kuin tšekkijohto, kansallisen itsemurhan estämisellä. Kristosofit jopa näkivät, että ”Suomen kansasta odotetaan aseettomuuden ensimmäistä toteuttajaa, jolloin voi Suomesta tulla Euroopan omatunto, henkisesti johtava valtio”. Näin ”kansa, joka vapaaehtoisesti, omasta aloitteestaan, riisuu oman armeijansa, niin se kansa on tämän tekonsa kautta julistautunut kuin pyhäksi kansaksi, jonka kimppuun kukaan ei voi hyökätä.” Uskoa asiaan ei siis ainakaan puuttunut.

Majuri Aimo Pajunen, sittemmin puolustusministeriön kansliapäällikkö ja yhtä kriisiä vailla puolustusvoimien komentaja, keskusteli rauhanliikkeen edustajien kanssa julkisuudessa vastustaen aseetonta ratkaisua ainoana varautumisen keinona, mutta tunnustaen myös sen arvon: ”Passiivista vastarintaa tarvitaan, jos esimerkiksi jokin osa maata puolustustoimenpiteistä huolimatta joutuu miehitetyksi … tällöin väkivallaton vastarinta ilmentää samaa puolustustahtoa … tässä on kyse kokonaan eri asiasta, joka ei mitenkään ole ristiriidassa ulkopoliittisen linjamme kanssa.” Pajusen erinomaisen ja tuolloin ajankohtaisen artikkelin löydät Suomen Kuvalehden joulunumerosta SK52/1968 otsikolla ”Väkivallaton vastarinta ja Suomi”. Valitettavasti se digiarkisto ei ole avoin, joten linkkiä en laita.

Yleisesikuntamajuri ja sotatieteellisen toimiston päällikkö Matti Lappalainen laati vuonna 1969 laajan salaisen tutkimustyön puolustusvoimien johdon käyttöön ja käsitteli aseetonta vastarintaa sitten Tiede ja ase -julkaisussa vuonna 1970 laajassa erillisartikkelissa sekä sotilaallisen maanpuolustuksen vaihtoehtona että täydentäjänä. Tuo artikkeli löytyy netistäkin, koska keskeisin sotilastiedejulkaisumme päätettiin digitoida kaikkien käyttöön jokunen vuosi sitten. Lappalainen toteaa ”aseettoman vastarinnan yleisen päämäärän olevan sama kuin aseellisen puolustuksen” jatkaen, että sen ”yleinen perusta on voimakkaasti moraalis-eettinen” samaistuen ”itse asiassa kansan henkiseen puolustuskykyyn.” Tämä herätti minut pohtimaan ratkaisua nimenomaan hybridivaikuttamisen ja -sodan vasteena, koska pidän niiden taistelukenttänä juuri kansalaisten henkistä kriisinsietokykyä.

Molempien tarkastelu on paljolti turvallisuuspoliittista. Sekä Pajunen ja edelleen Lappalainen esittävät neljä keskeistä kysymystä:

  1. Riittäisikö ja missä olosuhteissa aseeton vastarinta tai siihen valmistautuminen ainoana puolustuskeinona turvaamaan kansallisen olemassaolomme ja suomalaisen näkemyksen mukaisen kehityksen? Tätä Sadankomitea esitti ja vaati vastausta KYLLÄ.
  2. Mikä on aseettoman vastarinnan maahantunkeutumista ennalta ehkäisevä vaikutus? Kysymys on sotilaallisesti keskeinen, koska kaikki kirjallisuudessa käytetyt esimerkit ovat joko itsenäisyystaisteluita tai toimintaa maahan jo tunkeutunutta tahoa vastaan. Nykyisin monin osin rajattomassa maassa kysymys pitäisi hybridin kannalta asettaa toisin.
  3. Voidaanko aseettoman vastarinnan ja siihen turvautumisen julistamisen avulla täyttää Suomen kansainväliset turvallisuuspoliittiset sitoumukset? Tästä kysymyksestä muotoutui YYA- ja Ahvenanmaan sopimuksiin liitettynä keskeinen päätöksenteon ja pelkkää aseetonta vastarintaa arvosteleva argumentti. Aikansa tuote, mutta ehkäpä nykyisin pitäisi arvioida velvoitteitamme EU:n turvallisuusrakenteessa ja Naton isäntämaatuessa?
  4. Mikä on aseettoman vastarinnan merkitys aseellisen puolustuksen täydentäjänä? Tämä viimeinen kysymys on edelleen varsin relevantti.

Parlamentaarinen puolustuskomitea: Kyllä, aseiden rinnalla.

Lappalainen asettaa aseettoman vastarinnan tavoitteiksi osoittaa maahantunkeutujalle sen toiminnan epäoikeutus ja epämieluisuus, säilyttää väestön yhteenkuuluvaisuuden tunne ja moraali sekä osoittaa ulkopuolisille valtioille kansakunnan pyrkimys ja tahto säilyttää itsenäisyytensä. Päätelmä ”kylmään sotaan liittyvän kumouksellisen toiminnan ja peitetyn sodankäynnin hyökkäysmuotojen vastustaminen on aseettoman vastarinnan luonnollinen toimintakenttä, jolla joudutaan taistelemaan sekä vieraita soluttautujia että oman kansan keskuudessa esiintyviä kumouksellisia aineksia vastaan” vertautuu varsin hyvin nykyiseen ajatukseen hybridisodankäynnistä, toki kyberympäristöllä täydennettynä. Puhutaanhan nyt usein kylmän sodan paluusta, ja ihan syystä.

Ratkaisun laaja pohdinta tiivistyi ensimmäisessä parlamentaarisen puolustuskomitean [jos asia ei ole tuttu, linkin takana on lisätietoa] mietinnössä vuonna 1971. Mietintö linjaa, ettei aseeton puolustus yksin täytä Suomen turvallisuuspolitiikan vaatimuksia, mutta sitä tulisi tutkia yhteen sovitettuna aseellisen puolustuksen kanssa, jonka ratkaisu oli jo linjattu. Mietinnön liitteenä olevassa Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunnan toteuttamassa mielipidetiedustelussa väite ”Suomen on puolustauduttava vaikka tulos näyttäisi epävarmaltakin” vaihtoehdoista aseellisesti ja aseettomasti sekä-että sai 46 %, vain väkivallaton 22 % ja vain aseellinen 18 % kannatuksen. Seitsemän prosentin mielestä oli heti antauduttava ja kymmenen prosenttia ei osannut sanoa. Sama kysymyshän on edelleen MTS:n patteristossa, mutta se viittaa vain aseelliseen vastarintaan.

Sissisotaa ja vastarintaliikettä siviilien tukemana

1970-luvulla puolustusvoimissa otettiin käyttöön ensimmäinen alueellisen puolustuksen operaatiokäsky, jossa muun muassa laajamittainen koko maan kattavaan sissitoimintaan valmistautuminen oli merkittävässä roolissa. Puolustusdoktriinimme on edelleen sama, se ei ole periaatteiltaan muuttunut.

Kapteeni Heikki Kausto laati aseellisen ja aseettoman vastarinnan yhteensovittamisesta sotakorkeakoulun diplomityön vuonna 1973. Työt on juuri digitoitu, joten siihen voi perehtyä muutoinkin kuin paikan päällä arkistossa. Majuri Antero Karvinen, sittemmin muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun rehtori, arvioi työtä näin: ”Ensimmäinen Sotakorkeakoulun diplomitöistä, joka käsittelee aseetonta maanpuolustusta. Tekijän ratkaistavaksi on jäänyt kysymys siitä, miten käytännössä aseettoman maanpuolustuksen menetelmät voidaan niveltää aseellisen puolustuksen tehtäväkenttään”.  Työ siis lähtee toteuttamaan puolustuskomitean juuri antamaa tehtävää.

Kauston käyttämä skenaario todella pysäyttää. Etelä-Suomi on ollut linjan Pori–Tampere–Lappeenranta eteläpuolelta vallattuna jo kuukausia, alueella on keskitysleirejä, osa alueesta on sissien hallussa sissisodan jatkuessa ja väestö on ryhtynyt laajaan aseettomaan vastarintaan. Kausto käy työssään läpi toiminnan organisoinnin, tarvittavat valmistelut, taistelun ja alueen takaisinsaannin aikaiset siviilivastarinnan toimet.

Kauston diplomityön skenaario. Työ on ollut alusta saakka julkinen, vaikka se viittaa selkeästi Neuvostoliittoon – toki tätä sanomatta – maan valtaajana. Naton tekemät Suomen valtaussuunnitelmat koskivat enemmänkin Lappia ja Pohjanmaata, kuten nykyisin tiedämme.

Kausto päätyy johtamisessa siihen, että jo tuolloin käyttöön otettu kokonaismaanpuolustuksen malli soveltuu myös aseettoman vastarinnan johtamismalliksi. Malliin kuuluivat sotilaallisen puolustuksen lisäksi taloudellinen puolustus eli huoltovarmuus, henkinen maanpuolustus ja väestönsuojelu. Saman johtopäätöksen teki Sadankomitea suomentaessaan Hedjärnin kirjan Ydin-lehtensä numeron 8/1970 sijaan erityispainokseksi ja muokatessaan sen organisointimallin suomalaiseksi.

Siviilipuolustuksella on usein sidos aseelliseen sissisodan tyyppiseen vastarintaan. Tämän heikkoutena pidetään, että aseiden käyttö oikeuttaa vastapuolta käyttämään omia aseitaan myös aseettomia vastarintatoimia vastaan. Suomessa oli jo 1960-luvulla päätetty, että suomalaisessa mallissa siviilejä ei käytetä sissien tukemiseen ja sodankäyntitavasta käytetään nimitystä sissitoiminta. Asekätkentä sotien jälkeen oli sissisodan valmistelua, ja Kauston kuva päätyi vuosi sitten Iltasanomien tätä käsittelevään erikoisnumeroon, jossa spekuloitiin mitä olisi tapahtunut jos maa olisikin vuonna 1945 vallattu.

Lopulta parlamentaarisen puolustuskomitean toivomaa aseettoman vastarinnan toimeenpanosuunnitelmaa ei kuitenkaan koskaan tehty, vaikka Henkisen maanpuolustuksen suunnittelukunta jätti vuonna 1975 suosituksensa sen toteuttamisesta. Vasemmisto ehkä pettyi siihen, ettei aseita riisuttukaan ja muut eivät asiaa edistäneet, vaikka jokainen puolue oli ehtinyt asian jo ohjelmissaan hyväksyä.

Miksi hyppy Liettuasta 2015 ja Ruotsista 2018 näin kauas taaksepäin?

Kun opetan maanpuolustuskursseilla hybridisotaa, korostan kolmea asiaa.

  1. Osassa taistelukenttiä eli informaatiossa, taloudessa ja kyberissä, Suomi on tavallaan jo vallattu. Me emme voi puolustaa näitä perinteiseen tapaan maan rajalta lähtien vihollista viivyttäen.
  2. Taistelua käydään erityisesti kansalaisten mielistä, jolloin henkinen kriisinkestokyky on puolustuksen avaintekijä.
  3. Hybridissä useita komponentteja yhdistellään yllättävillä tavoilla ja ne pyritään tekemään siten, ettei varsinaiseen sotilaalliseen puolustukseen edes ryhdytä.

Kun Kauston kartan vaihtaa maantieteellisestä tasoittaiseksi, osassa niistä me taistelemme jopa osin vihollisen valtaamalla alueella. Henkisiä pakolaisia ja jopa vihollisen leirejä löytyy. Taloudessa on vahvoja vihollisen linnoituksia. Kyberin syövereissä lymyää vahingontekijöitä. Siksi suosittelen aseettomaan vastarintaan perehtymistä myös muille kuin rauhanpuolustajille, ja muotoilen seuraavissa artikkeleissa niistäkin suomalaisen hybridivaikuttamisen ja -sodan kansalaisvastarinnan mallin.

Siihen pääset tästä.

puheenaiheet turvallisuus yhteiskunta politiikka
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.