Vaaralliset symbolit käytössä

Tuli puheeksi …

että symboleilla on informaatiovaikuttamisessa suuri merkitys. Poliittisesti ne ovat miinakenttää. Koska en ole poliitikko mutta olen taustaltani pioneeri, tässä tulee muutama ajatus miinakentältä.

Svastika on pyhitetty pahalle?

Kuulin radion peruspuheohjelmasta ja sain vahvistuksen Aamulehdestä (AL 15.9.2018 pääkirjoitus), että von Rosenin onnenmerkistä, josta vuonna 1918 muodostui itsenäisen Suomen ilmavoimien tunnus, on tullut taas puheenaihe. Puhun siis svastikasta, muinaisesta Intian arjalaisten auringonkehrästä, jonka natsisaksa nosti hakaristina valtiosymbolikseen. Ihmettelijänä oli Cristian Science Monitor Yhdysvalloista. Lehti kysyy, pitäisikö oma vapauden ja itsenäisyyden symboli vaihtaa, kun se on muiden mielestä saanut roistomaisen (villainous) merkityksen. Suomalaisprofessori nosti tarkastelun turvallisuuspolitiikkaan epäillen, että USA ja Nato saattaisi kieltäytyä meitä tukemasta inhojen merkkiemme tähden. Svastika muuten löytyy myös Tampereen Viinikan kirkon alttarin takorautakaiteesta, epäilen että muualtakin.

Toisaalta artikkelissa myös todetaan tsaari Aleksanteri II:n, ”Puolan kurittajan”, patsaan säilyneen senaatintorilla kaikki nämä vuodet. Slovenian pääkaupungissa on Napoleonin patsas, koska hän antoi maalle ensimmäisen itsenäisyyden, vaikkei häntä toviin suvaittu edes omassa kotimaassaan. Ulan Batorissa kuulemma ei kannata ilkkua Dengis Khanin patsaalle, kansallissankarille, vaikka meillä Euroopassa tulkinta on toinen. Vastaavia esimerkkejä on jokaisessa maassa.

Omat sotaisat symbolini

Minulla on kaksi sotilasvyötä. Toisen soljessa on mustalla taustalla linnan tornin suojaama kultainen leijona, joka itsenäisyyden alussa hyväksyttiin valtion vaakunaksi ja jonka häpäisystä sai pitkään myös tuomion. Nyt isänmaallisuus on paha sana, tai ainakin se piti jo ennen Trumpin aikaa kääntää amerikkalaisittain patriotismiksi, pian koko leijonasymboli on uhattuna. Uniformun kanssa se varmaan vielä menetteli, ”oikeassa viitekehyksessä”, mutta käytän sitä edelleen ilman uniformua.

Toisessa vyössäni symbolina on Nevan linnan muuri. Linnan paikalle rakennettiin noin vuonna 1299 ruotsalaisen Tyrgils Knuutinpojan toimesta Maankruunun linna, jonka Novgorod hävitti melkein heti. Vuonna 1611 rakennettiin Kaarle IX käskystä Nevanlinna, joka antautui vuonna 1703. Siitä alkoi nykyisin Pietarin rakentaminen. Nevanlinna oli ”sivistyksen raja vastaan inhaa itää”. Maanpuolustuskorkeakoulun vyönsoljessa tuota linnaa edelleen puolustetaan pystymiekalla, kertoo koulun historiateos ylpeänä.

Takaisin omittu leijona!

Päätin kuitenkin provosoitua jo aikaa sitten alkaneesta keskustelusta ja ostin Maarianhaminasta Ahvenanmaalta itselleni todella vaarallisen vyönsoljen, jossa vaakunaleijona seisoo isona ja paljaana ilman mitään valtiollista suojaa. Naiivisti ajattelen, että kun olen tuon leijonan edestä ollut valmis kuolemaan, tappamaan ja tapattamaan, saan sitä kantaa ilman erityisiä selityksiä.

Katso kuin et näkisi

Käytän edelleen myös Pääesikunnan johtamisjärjestelmäosaston villatakkia, jossa mustalla pohjalla on kultainen leijona sotaisan merkin päällä ja englannin kielellä ympäröitynä. Koska takista ei heti arvaa sen taustaa, sen kanssa pääsee seuraamaan ihmisten reaktioita.

Yksi reagointitapa on välttely, johon liittyy mulkaisu. Yleisin on kuitenkin ”katsominen näkemättä”, jossa keskustelukumppanin katse salaa putoaa vasemman rintani päälle lukemaan tekstit, vaikkei hän asiaa puheeksi nostakaan. Tämä antaa mahdollisuuden kertoa itse merkin tarina. Leijonasymboli nelinuolen päällä on johtamisjärjestelmän tunnus ja sitä ympäröivä fraasi kannusti meitä tekemään 2000-luvun puolivälissä julkishallinnon suurinta it-remonttia.

Omittu ja pilattu symboli?

Kansalaisvastarintaa käsittelevässä artikkelissani nostin jo esiin Harro Koskisen sikavaakunan. Koskinen jatkoi oikeiston vuoden 1970 vaaliteeman ”suomalainen elämänmuoto” arvostelua lipputeoksillaan. Kiasma kertoo vuosituhannen vaihteen lehdessään, että ”Suomen valtion virallisiin symboleihin suhtaudutaan nykyäänkin kunnioituksella, mutta 1970-luvun alussa ne olivat lähes pyhiä”. Aikansa kohuteokset ovat nyt Kiasman aarteistoa. Toisaalta Koskinen itse näki vuosituhannen vaihteen ajan näin: ”Tämä yhteiskuntahan tukahduttaa näennäisellä vapaudellaan kaiken kritiikin”.  Provosoiminen oli alkuperäisenä tavoitteena, taustalla oli merkitys, mutta jo tuolloin se oli tukahdutettu näennäisellä hyväksynnällä.

Tämän päivän hesarissa on artikkeli ”Taide tuli iholle” (HS 17.9.2018), jossa turkulainen käsitetaiteilija Harri Holppi (64) esitteli 60-vuotiaana selkäänsä ottamaa sikavaakunatatuointia. Holppi on tuntenut Harro Koskisen ”aina” ja hänen perustelunsa ovat mielenkiintoiset: ”Kuva on tapa kunnioittaa Suomen vaakunaa, joka on ihan helvetin hieno. Mutta se on myös kapina ja vastaisku näille ihmisille, jotka käyttää vaakunaa nationalistiseen tarkoitukseen.” Oman ajatukseni sikavaakunan merkityksestä esittelin täällä.

Nykyajassa provosointina voi siis pitää ”varastettuna tai ainakin vääriin käsiin joutunutta ” alkuperäistä symbolia ja puolustamisena sen kritiikkiä? Suomen lipun heilutus on aika monelle nykyisin merkki väärästä isänmaallisuudesta, vaakuna samoin. Ne on varattu nationalistiselle äärijoukolle, joka ei syvämerkityksiä ymmärrä. Onko tilanne kääntynyt päälaelleen?

Provosoitumisessa on suuri vaara

Ymmärrän asiaan liittyvät herkkyydet, mutten yliherkkyyksiä, joita aikamme tällä hetkellä viljelee.

Valtio on kuitenkin se rakenne, johon niin kova turvallisuus ”yövartijaroolissa” kuin ”hyvinvointivaltiokin” rakentuu, vihje jälkimmäisessä on nimessä saakka. Benedict Anderson kuvaa kirjassaan ”Kuvitellut yhteisöt” (Vastapaino otti käännöksestä viime vuonna uuden painoksen, suosittelen lukemaan), mistä nationalismi syntyi ja miksi se puhuttelee yhä. Yhtään globaalia ratkaisua ei valtion rooliin ole kuin joidenkin toiveissa. Valtio on erilaisten symbolien suurkuluttaja, joiden merkitys kasvaa varsinkin kriiseissä.

Itse ajattelen, että symbolia saa kantaa ilman erityismerkityksiä, kunnioituksesta maataan kohtaan. Mitä useampi sen tekee, sitä pienempi tila on niillä, jotka omivat symbolin rajattuun käyttöön. Mutta tähän liittyy myös pyhyyden riisuminen itse symbolista, jonka loukkauksella voi hakea provokaatiota mutta on viisasta olla provosoitumatta. Nykyajassa symboleilla ei pitäisi olla taikavoimaa. Arvostan Harro Koskisen rohkeutta kansalaisvastarinnan vahvoina aikoina ja olen ylpeä siitä, että ne ovat saaneet arvostuksensa. Mutten korvaisi niillä alkuperäisiä symboleta, eikä se ehkä ollut taiteilijan itsensäkään ajatus: symboli oli vahva tausta epäkohdalle sen edustamassa kohteessa, joilta molemmilta kaiken salliminen jo 2000-luvun alussa vei tehon. Minut teokset Kumussa kuitenkin edelleen pysäyttivät oivalluksina: vakavan asian saa asettaa vakavalle taustalle. En provosoitunut myöskään vuonna 2010 kun Vihreä Liitto käytti vaakunaleijonaa kampanjassaan. Niklas Herlin suivaantui Uusi Suomi sloganista, mutta kuvasi myös, että ”mainostoimisto salvasi Suomen vaakunaleijonan”. Tämäkin asia käsiteltiin oikeudessa, mutta leijona ei ollut enää asiassa osallisena. Herlinin artikkelissa on muuten joukko villejä ideoita sloganien omimiseen.

Palaan alun svastikaan ilmavoimien perinnetunnuksena. Ehkä se antaa tahalliselle informaatiovaikuttajalle pikavälineen nostaa kriisissä keskustelukuplan, mutta minusta sen poistaminen aiheuttaa vielä suuremman riskin. ”Salattu ja piilotettu” on vielä pahempi kuin julkinen mutta selitetty, se vain lisää symbolin taikavoimaa ja antaa mahdollisuuden kaivaa esiin siihen edelleen ”uskovia”. Jos hakaristi pyhitetään pahuuden symboliksi joka paikassa, siitä myös tulee sellainen, vahva talismaani.

Enkä sitä paitsi pidä historian ja symbolien omimisesta. Kenenkään tekemänä. Yleensä historian muuttelu johtaa tuhoon ja kärsimykseen. Tie helvettiinkin on kivetty hyvillä aikomuksilla.