24/7 LDR!
Keep making me laugh.
Lana Del Rey vetoaa popin perussinuun eli kaikkiin hitissään ”Born to Die”. Tuo laulu, ”Video Games”, ”Summertime Sadness” ja ”Blue Jeans” tekivät Del Reysta megasuositun vuosikymmenen alussa. Juoruttiin, että hän on ”pelkkä tuote”, punahuulinukke tähtilipun edessä. Lanaa nauratti, eikä hymy näkynyt. Seurasi entistä lanadelreymaisempaa materiaalia kuten ”Cola” (2012) tai ”Ultraviolence” (2014). Spekulaatio siitä, kuinka tosissaan Del Rey on, kiinnittyy osaksi hänen tuotantoaan. Lanaan on aina täytynyt suhtautua.
Kaksi vuotta sitten hän yllätti hymyilemällä Lust for Life -albumin kannessa. ”They write that I’m happy, they know that I’m not”, hän laulaa nyt, kun tulkinnat Lana Del Reysta ovat naurattaneet ja repineet artistia liian kauan. Uuden Norman Fucking Rockwell! -albumin single ”Hope Is a Dangerous Thing for a Woman Like Me to Have – but I Have It” kuulostaa uupuneelta. Myös katkeralta ja voimakkaalta. Toivo, vaarallisin asia, tarvitsee kaikkia mainittuja tiloja.
Lennon, Dylan, Morrissey, Madonna… Pop-myytti on suuri viimeistään silloin, kun se haistattelee kommentoimalla itseään. ”You took my sadness out of context”, Del Rey laulaa kappaleessa ”Mariners Apartment Complex”, joka kuuluu uuden levyn parhaimpiin. Päätösraita ”Hope Is a Dangerous…” on silti tärkein; pianosäesteinen päiväkirjamerkintä Lanana olemisesta. Yleisön ja hänen itsensä asettamat odotukset pullistavat julkisivun kupruille. Sängyn alla on hirviöitä, perseen heiluttaminen lavalla tuo helpotuksen harhan. Kertosäkeen alkuun ladataan paljon:
I’ve been tearing around in my fucking nightgown
24/7 Sylvia Plath
Paljon kiroilevaksi kirjoittajaksi Del Rey on merkillisen elegantti. Hänen tapauksessaan tuntuu luontevalta, että Sylvia Plath rimmaa sanan ”sociopath” kanssa. ”Hope Is a Dangerous…” on reflektiivinen ja myrkyllinen mutta ennen kaikkea kaunis laulu. Jaan kriitikko Jenn Pellyn näkemyksen: Norman Fucking Rockwell! tuntuu todellisemmalta albumilta kuin Del Reyn aiemmat. Todelliseen ei välttämättä tarvita lainausmerkkejä. Lana-myytti saa jatkaa paisumistaan, mutta itse artisti vaikuttaa olevan kiinnostuneempi käsittelemään ihmisenä olemisen solmuja kuin sinisten farkkujen glooriaa.
Toivoballadinsa lopuksi hän toistaa falsetissa: ”Yeah, I have it, Yeah, I have it…” Ilman riuskaa (epä)toivoa myyttinen artisti hukkuisi itseviittaavuuteen. Patetia tuulettaa huonetta. Siellä heiluu 24/7 Sylvia Plath, jonka veri on oikeaa. Vuonna 2019 Lana Del Reylle tuhahtelevat enää paatuneimmat idiootit. Järkeviä ihmisiä sadcore ei kiinnostakaan.
”The poetry inside of me is warm like a gun”, hän muistuttaa kappaleessa ”Bartender”. Minä taas muistutan, että Del Fucking Rey on kovatasoinen runoilija myös silloin kun ei kiroile.
Uuden levyn kannessa poseeraa Jack Nicholsonin lapsenlapsi Duke. Siihenkin voi yrittää suhtautua.