![\"\"](\"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/85\/2020\/02\/img_20200211_111733-225x300.jpg\")
<\/p>\n<\/p>\n
Lueskelin kahta viime vuonna ilmestynytt\u00e4 suomalaiskirjaa. Molemmissa heitet\u00e4\u00e4n l\u00e4pp\u00e4\u00e4, molemmat j\u00e4tin kesken. Kumpikaan ei v\u00e4lit\u00e4 suhtautumisestani, enk\u00e4 kuulu kohderyhm\u00e4\u00e4n.<\/p>\n
Pontus Purokurun R\u00f6maanista<\/em> pidin v\u00e4hemm\u00e4n. On k\u00e4tev\u00e4\u00e4 kirjoittaa sirpaleinen ja huolimaton teos ajankuvaksi sirpaleisesta ja huolimattomasta verkkokulttuurista. Siin\u00e4 suojautuu kaltaisteni taannunnaisten kritiikilt\u00e4. R\u00f6maanissa <\/em>on satoja virkist\u00e4vi\u00e4 ajatuksia, jotka pit\u00e4isi lukea \u201dajatuksina\u201d, sielu tekoverill\u00e4. Olen naurettava, kun edes k\u00e4\u00e4ntelen R\u00f6maanin<\/em> sivuja. Menen lankaan, joka on taitettu kauniisti puolityhj\u00e4lle sivulle.<\/p>\n Petri Silaksen el\u00e4m\u00e4kertateos Alexi Laiho \u2013 Kitara, kaaos & kontrolli<\/em> kannustaa lineaarisempaan luentaan. Ylipitk\u00e4ss\u00e4 musiikkilehden jutussa vain Laiho puhuu. H\u00e4n k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 sanoja \u201dl\u00e4tty\u201d, \u201dfleda\u201d ja \u201dkeih\u00e4s\u201d sek\u00e4 ilmausta \u201dend of fuckin\u2019 story\u201d. Teos on julkaistu ennen Children of Bodomin lopettamisp\u00e4\u00e4t\u00f6st\u00e4, eik\u00e4 v\u00e4lirikkoa k\u00e4sitell\u00e4. Laiho arvelee COB-juggernautin pys\u00e4htyv\u00e4n \u201djoskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua\u201d (s. 246, pokkaripainos).<\/p>\n Purokuru hokee podcasteja ja contentia, Laiho luettelee vahvistimia ja autoja. Yritin kuolettaa kohderyhm\u00e4kohtaamattomuuden ja etsi\u00e4 Laihon monologista perusteita h\u00e4nen vihalleen. Hate Me!<\/em>, Hate Crew Deathroll<\/em>, In Your Face<\/em>\u2026 Children of Bodom perustuu vihaamisen ehtym\u00e4tt\u00f6myydelle. Keskiluokkainen, sinnikkyyteen kasvattanut lapsuus Espoossa ei anna silmiinpist\u00e4vi\u00e4 perusteita. Sen sijaan 17-vuotiaana Laiho joutui Mankkaan pirip\u00e4iden j\u00e4rjestelm\u00e4llisen vainon kohteeksi. H\u00e4net oltiin tappaa, mit\u00e4 s\u00e4ik\u00e4hdetty\u00e4\u00e4n Laiho muutti Helsinkiin, ajelehti Kalliossa \u201dmieshuorana\u201d ja jalosti Bodom-konseptin levytyskuntoon.<\/p>\n \u201dN\u00e4iden kokemusten my\u00f6t\u00e4 minusta tuli vitun kiukkuinen\u201d, Laiho t\u00e4hdent\u00e4\u00e4 ja jatkaa: \u201dMusiikkiin se purkautui. N\u00e4it\u00e4 juttuja joko oppii j\u00e4sentelem\u00e4\u00e4n tai sitten ei.\u201d (s. 66 & 69)<\/p>\n Laiho ei sied\u00e4 \u201dvikisemist\u00e4\u201d eik\u00e4 \u201djossittelua\u201d. H\u00e4n on juonut itsens\u00e4 vatsahaavaiseksi, vannoo rock-kliseiden nimiin ja korostaa verist\u00e4 ty\u00f6ntekoa. Kiinnostavin on suhde kitaraan, ty\u00f6v\u00e4lineeseen. Laiho karjuu ja potkii maailmankaikkeutta ohimoon mutta tuntee musiikin teoriaa laajalti. H\u00e4n lukee ja kirjoittaa nuotteja. Punk-asenne on olennaisin, mutta \u201dvain vankka tietotaito vie musiikissa oikeasti eteenp\u00e4in\u201d (s. 41).<\/p>\n