![\"\"](\"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/85\/2021\/04\/img_20210412_113737-225x300.jpg\")
<\/p>\n<\/p>\n
\u00a0<\/p>\n
Leena Krohnin esseeteoksen Mit\u00e4 en koskaan oppinut<\/em> (2021, Teos) alku muistuttaa omael\u00e4m\u00e4kertaa. On sodanj\u00e4lkeinen Herttoniemi ja inho koulua kohtaan. On polion j\u00e4lkeinen infektio ja Auroran sairaalan l\u00e4\u00e4k\u00e4ri, joka neuvoo olemaan katsomatta. Yksi tyt\u00f6n sormista oli muuttunut keltaiseksi ja ryppyiseksi. \u201dEn edes tuntenut ter\u00e4n viiltoa.\u201d<\/p>\n Kohtalo leikkasi syvemm\u00e4lt\u00e4 kev\u00e4\u00e4ll\u00e4 1959, kun Krohn oli vasta kahdentoista:<\/p>\n Oli toukokuu, ja is\u00e4ni el\u00e4m\u00e4 oli ohi. H\u00e4n vei menness\u00e4\u00e4n meid\u00e4n lapsuutemme, mutta p\u00e4iv\u00e4t ja y\u00f6t jatkuivat<\/em>.<\/p>\n Krohn kuvaa \u201dtajunnan laajentumisesta aiheutunutta tuskaneuroosiaan\u201d eli kasvua kirjailijaksi. Se tapahtui \u201dkiduttamalla\u201d. Puberteetti oli ja on vihollinen, jolle Krohn ei halunnut antautua. Mannin, S\u00f6dergranin ja Baudelairen ohella h\u00e4n l\u00f6ysi 1940-luvun lopun Kotiliesi<\/em>-lehdet. Essee \u201dVirtoja meress\u00e4\u201d esittelee palstan \u201dIso\u00e4iti vastaa el\u00e4m\u00e4nkysymyksiin\u201d, jota Krohn muistelee kuivakalla huumorilla:<\/p>\n Iso\u00e4iti oli ankara sielunhoitaja, joka edellytti lukijoiltaan nykyaikana l\u00e4hes tuntemattomiksi, ellei suorastaan naurettaviksi, k\u00e4yneit\u00e4 hyveit\u00e4: kest\u00e4vyytt\u00e4 kiusauksissa, itsehillint\u00e4\u00e4, n\u00f6yryytt\u00e4, kuuliaisuutta, puhtautta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. H\u00e4n oli ihailtavan suorapuheinen eik\u00e4 ollenkaan siekaillut nuhdella, kielt\u00e4\u00e4 ja k\u00e4ske\u00e4 toisin kuin uudemman ajan liberalistisemmat terapeutit.<\/em><\/p>\n Naisia neuvottiin hankkimaan lis\u00e4\u00e4 lapsia, ongelmasta riippumatta. Iso\u00e4idill\u00e4 oli vinkki my\u00f6s nuorille miehille: osoittakaa tyt\u00f6ille, ett\u00e4 heid\u00e4n juomisensa ja polttamisensa on rumaa. (N\u00e4ytteit\u00e4 palstan tyylist\u00e4 l\u00f6ytyy t\u00e4\u00e4lt\u00e4<\/a> ja t\u00e4\u00e4lt\u00e4<\/a>.)<\/p>\n Kotiliesist\u00e4<\/em> Krohn loikkaa 70- ja 80-lukujen Kulttuurivihkoihin<\/em>. Puhtaan keitti\u00f6n ja is\u00e4nmaan sijaan olisi pit\u00e4nyt sitoutua viel\u00e4 puhtaampaan luokkataisteluun. Ajatteleva v\u00e4isti:<\/p>\n Min\u00e4 oudoksuin kapulakielt\u00e4, jota tuolloin lehdess\u00e4 k\u00e4ytettiin, enk\u00e4 tuntenut siin\u00e4 esitettyj\u00e4 vaatimuksia omikseni.<\/em><\/p>\n Teoksensa loppupuolella Krohn kohdistaa kritiikkins\u00e4 2020-luvun hygieniavaatimuksiin. \u201dTurvallinen tila\u201d ja \u201dmaalittaminen\u201d ovat aikamme iso\u00e4itien vakiosanastoa. Krohnin mukaan sananvapauden tilanne n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 Suomessa huonommalta kuin 1970-luvulla, \u201djolloin se my\u00f6s oli huono\u201d. H\u00e4n on puhunut aiheesta aiemminkin<\/a>. Esseess\u00e4 \u201dSormi huulilla\u201d Krohn sivuaa cancel-kulttuurin irvokkuuksia Shriverist\u00e4 Rowlingiin ja Kansallisteatteriin. \u201dVanhaa suvaitsemattomuutta on paha voittaa uussuvaitsemattomuudella\u201d, Krohn muistuttaa. Ja \u201djos ei kukaan, koskaan, miss\u00e4\u00e4n j\u00e4rkyty tai pahastu, sananvapautta ei ole\u201d.<\/p>\n