{"id":592,"date":"2021-11-25T11:08:35","date_gmt":"2021-11-25T09:08:35","guid":{"rendered":"http:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/?p=592"},"modified":"2021-11-25T11:08:35","modified_gmt":"2021-11-25T09:08:35","slug":"hanna-haurun-muistolle","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/hanna-haurun-muistolle\/","title":{"rendered":"Hanna Haurun muistolle"},"content":{"rendered":"

\"\"<\/p>\n

\u00a0<\/p>\n

Ja eih\u00e4n totuus oikeastaan milloinkaan ole ruma. Vasta sitten, kun totuutta ruvetaan kaunistelemaan, on toinen juttu.<\/em><\/p>\n

\u2013 Marko Tapio: Arktinen hysteria II: Sano todella rakastatko minua<\/em><\/p>\n

***<\/p>\n

Kirjas\u00e4\u00e4ti\u00f6n kuohuviinit viilentyv\u00e4t. Media ja kansalaiset listaavat syk\u00e4hdytt\u00e4vimpi\u00e4 lukukokemuksia. Tilinteon hetkell\u00e4 painotan: suomalaisen kirjallisuuden vuotta 2021 hallitsi kuolema.<\/p>\n

Ennen Turkkaa ja Kunnasta l\u00e4hti suurin, Christer Kihlman. Kai h\u00e4nen nime\u00e4\u00e4n kantava liputusp\u00e4iv\u00e4 on jo ty\u00f6n alla. Kes\u00e4kuun kolmastoista, kirjallisen itsetuhoisuuden ja vaikenemisen p\u00e4iv\u00e4. 90-vuotiaan Kihlmanin menehtymisess\u00e4 suren suunnilleen kaiken katoamista. Ik\u00e4v\u00e4\u00e4n liittyy ajatus h\u00e4nen valmistumatta j\u00e4\u00e4neest\u00e4 my\u00f6h\u00e4iskauden teoksestaan<\/a>. Vaadin liikaa, sellaiseen lukijat sortuvat. Kihlman kuitenkin ehti antaa annettavansa kovimman ytimen.<\/p>\n

Hanna Hauru (1978\u20132021) ei v\u00e4ltt\u00e4m\u00e4tt\u00e4 ehtinyt. Kroonisesti haimasairas oululaiskirjailija menehtyi hein\u00e4kuussa luomishuipullaan. Pienoisromaani J\u00e4\u00e4kansi<\/em> (2017) sai Haurun aiemmista teoksista poiketen lukijoita Finlandia-ehdokkuutensa my\u00f6t\u00e4. Raadin ajoitus oli oikea, sill\u00e4 J\u00e4\u00e4kannessa <\/em>Haurun vuosia tapailema minimalismi puhkeaa mustaan kukkaansa. Utopia eli er\u00e4\u00e4n kyl\u00e4n tarina<\/em> (2008) ja Paperinarujumala<\/em> (2013) vaikuttavat J\u00e4\u00e4kannen <\/em>rinnalla kypsym\u00e4tt\u00f6milt\u00e4, samoin useimmat Haurun novelleista.<\/p>\n

Kriitikko Suvi Aholan mukaan<\/a> J\u00e4\u00e4kansi<\/em> j\u00e4\u00e4 kielen kiihkon puutteen vuoksi \u201dulkokohtaisen toteavaksi\u201d. Olen jyrk\u00e4sti eri mielt\u00e4. Haurua ei kannattaisi verrata Rosa Liksomiin vain, koska kumpikin tuntee pohjoisen. My\u00f6s toinen Hauruun liitetty perusnimi eli Timo K. Mukka huohottaa. Arvostelijoiden assosiaatiolaiskuudesta ei voi johtaa vaatimusta, ett\u00e4 Haurunkin t\u00e4ytyisi laulaa ilmaisussaan. J\u00e4\u00e4kansi<\/em> l\u00e4hestyy luuydintason pahuutta lakonialla. Maa on syntinen p\u00e4\u00e4lause.<\/p>\n

J\u00e4\u00e4kannen<\/em> seuraajan piti ilmesty\u00e4 pian, mutta haimatulehduskierre ajoi Haurun ty\u00f6kyvytt\u00f6myyteen ja sairaalahoitoon. \u201dPahimmillaan kipu on ollut sellaista, ett\u00e4 se j\u00e4yt\u00e4\u00e4 aivoja\u201d, Hauru kuvaa Annan<\/em> haastattelussa<\/a> huhtikuussa. Viimeinen vuosi<\/em> on taisteltu valmiiksi ja kauppoihin vastoin useimpia todenn\u00e4k\u00f6isyyksi\u00e4. Viel\u00e4 marraskuussa 2020 Hauru oli ollut luovuttamaisillaan.<\/p>\n

Viimeisen vuoden<\/em> p\u00e4\u00e4henkil\u00f6 on mieskirjailija 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaalla. Teos on tekij\u00e4ns\u00e4 skaalalla eeppinen, liki kaksisataa sivua. T\u00e4m\u00e4 ei tarkoita niukkuuden ihanteista luopumista vaan niiden jalostumista. Kalenterivuoden aikaj\u00e4nne korostaa Viimeisen vuoden<\/em> kohtalonomaisuutta. Vihre\u00e4 lehti m\u00e4t\u00e4nee ja j\u00e4\u00e4tyy. Kirjailija saa teoksensa valmiiksi ja kaatuu rantaveteen. Yhteydet Haurun kohtaloon ovat niin suoria, ettei niit\u00e4 tarvitse k\u00e4sitell\u00e4.<\/p>\n

Kauko R\u00f6yhk\u00e4n kest\u00e4v\u00e4n tulkinnan mukaan \u201dmaa on voimaa<\/a>\u201d. Kysymys kuuluu: \u201dKuka onnistuu sen kans?\u201d Viimeisen vuoden<\/em> p\u00e4\u00e4henkil\u00f6 kirjoittaa ulkona, saappaat jalassa m\u00f6kin portaalla, kunnes sormet j\u00e4\u00e4tyv\u00e4t tai aurinko polttaa p\u00e4\u00e4lakea. H\u00e4n tarvitsee ja vihaa karuja olosuhteitaan, haluaa onnistua niiden kans, vaikka hinta on kova.<\/p>\n

Hauru avaa vain kursorisesti p\u00e4\u00e4henkil\u00f6ns\u00e4 teosten ja lehtinovellien sis\u00e4lt\u00f6\u00e4. Keskeist\u00e4 on alkuty\u00f6, ajatusten v\u00e4kivaltainen pusertuminen paperille. Kun aivot ovat antaneet sille p\u00e4iv\u00e4lle varaamansa, kirjailija huljuttelee niit\u00e4 vesisankossa, l\u00e4mmitt\u00e4\u00e4 saunan ja alkaa juoda viinaa. Aamulla verhonraosta kurkkivat kyl\u00e4l\u00e4iset tehostavat erakkokirjailijan krapulakauhuja. \u201dKunhan saan vain istua ja olla ilman ihmisi\u00e4\u201d (s. 59).<\/p>\n

Uteliaat sivulliset, kustantaja Helsingiss\u00e4, Oulusta l\u00e4hetetty valokuvaaja\u2026 Viimeinen vuosi <\/em>on \u00e4lyk\u00e4s yksin\u00e4isyyden kuvaus koska ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4 keskitty\u00e4 yksin\u00e4isyytt\u00e4 uhkaaviin tekij\u00f6ihin. Hyv\u00e4ntahtoisiksi naamioidut kysymykset kirjan etenemisest\u00e4 ovat p\u00e4\u00e4henkil\u00f6lle vaikeimpia. Luovaa ty\u00f6t\u00e4 tekevien perheenj\u00e4senten ja tuttavien tulisikin lukea Viimeinen vuosi<\/em>. L\u00e4hell\u00e4nne el\u00e4\u00e4 s\u00e4ikky el\u00e4in. Siksi se hy\u00f6kk\u00e4\u00e4.<\/p>\n

***<\/p>\n

Helsingin Sanomien<\/em> kuolinuutisessa<\/a> Haurua nimitet\u00e4\u00e4n \u201darktisen hysterian mestariksi\u201d. Jyv\u00e4skyl\u00e4n yliopiston kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto ei kiist\u00e4 vaikka pit\u00e4\u00e4kin lajia aavistuksen lokeroivana: \u201dH\u00e4n oli ainakin sellaisen arktisen hysterian perinteen ainutkertainen jatkaja ja uusintajakin. H\u00e4n toi siihen eritt\u00e4in mielenkiintoisia ja hienoja s\u00e4vyj\u00e4.\u201d<\/p>\n

Olen jyrk\u00e4sti samaa mielt\u00e4. Viimeisen vuoden<\/em> p\u00e4\u00e4henkil\u00f6\u00e4 voi pit\u00e4\u00e4 patologisena tapauksena \u2013 jos siis vastustaa kirjailija Marko Tapion n\u00e4kemyst\u00e4, jonka mukaan arktinen hysteria ei ole sairaus. Tapio (1924\u20131973) pyrki kirjoittamaan nelj\u00e4osaisen romaanisarjan selvitt\u00e4\u00e4kseen, mist\u00e4 ilmi\u00f6ss\u00e4 on kysymys. Voimat loppuivat toisen osan j\u00e4lkeen. H\u00e4nen hyytymisens\u00e4 vaivaa yht\u00e4 ep\u00e4oikeutetusti kuin Kihlmanin hautaan viem\u00e4 maailmanselitys. Arktinen hysteria I: Vuoden 1939 ensilumi<\/em> (1967) antaa jokaisella lukukerralla enemm\u00e4n kuin keksin pyyt\u00e4\u00e4. Teos ei ole ainoastaan modernin vaan kaiken suomalaisen kirjallisuuden olennaisimpia.<\/p>\n

Ihmettelen, jos Hanna Hauru ei ole opiskellut omaa kappalettaan hiirenkorville.<\/p>\n

En siksi, ett\u00e4 jatkumo vaikuttaisi ilmeiselt\u00e4. On helpompi listata Haurua ja Tapiota erottavia kuin yhdist\u00e4vi\u00e4 tekij\u00f6it\u00e4. Haurun muoto on v\u00e4h\u00e4eleinen pienoisromaani, Tapion suuruudenhullu suku- ja kansakuntaeepos. Haurun henkil\u00f6t vet\u00e4ytyv\u00e4t ja ottavat iskuja vastaan. Arktisen hysterian<\/em> Harri Bj\u00f6rkharry pit\u00e4\u00e4 toimistonsa sein\u00e4ll\u00e4 Hitlerin kuvaa ja purkaa k\u00f6yhiin liittyv\u00e4\u00e4 illuusiottomuuttaan. Tapio tuhosi itsens\u00e4 alkoholilla, Haurun vei juopoille tyypillinen sairaus vaikka h\u00e4n ei juonut lainkaan sitten vuoden 2014.<\/p>\n

Yhteydet ovat syvempi\u00e4. Ne ilmenev\u00e4t tavoissa, joilla Haurun ja Tapion henkil\u00f6t ovat<\/em>, tuijottavat porstuan ikkunasta, nielev\u00e4t tappiot ja vaalivat itsekunnioituksensa riekaleita. Marko Tapiolle \u201dse\u201d, arktinen hysteria, \u201don alakuloisuutta, joka ei tunne mit\u00e4\u00e4n rajoja irti p\u00e4\u00e4stess\u00e4\u00e4n.\u201d Timo H\u00e4nnik\u00e4inen jatkaa Tapion muistiinpanositaattia esseeteoksessaan Hysterian maa<\/em> (2013):<\/p>\n

Harvapuheinen mies kest\u00e4\u00e4 kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeni\u00e4 vuosia tyytyv\u00e4isen\u00e4 ja rauhallisena, mutta sitten h\u00e4n ratkeaa juomaan ja juo yht\u00e4 mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti l\u00e4hiymp\u00e4rist\u00f6ss\u00e4\u00e4n, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selitt\u00e4\u00e4 koko el\u00e4m\u00e4ns\u00e4 kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka<\/em>. (s. 57)<\/p>\n

Tapio pit\u00e4\u00e4 arktista hysteriaa \u201dkollektiivisena luonnevikana\u201d, hampaiden sinnikk\u00e4\u00e4n\u00e4 puremisena, jonka p\u00e4\u00e4tteeksi yhdet r\u00e4j\u00e4ht\u00e4v\u00e4t. Sivullisilta uhreilta ei v\u00e4ltyt\u00e4. \u201dToiset k\u00e4\u00e4ntyv\u00e4t sis\u00e4\u00e4np\u00e4in, vaikenevat, vet\u00e4ytyv\u00e4t\u201d, H\u00e4nnik\u00e4inen muistuttaa, ja Viimeisen vuoden<\/em> kirjailijahahmo kuuluu t\u00e4h\u00e4n kategoriaan. H\u00e4nen lyijykyn\u00e4ns\u00e4 on kulunut puolen peukalon kokoiseksi nys\u00e4ksi. Turha valittaa, saa siit\u00e4 otteen. Pirtiss\u00e4 on joko liian kylm\u00e4\u00e4 tai tunkkaista. Harakat nokkivat pihalle humalassa unohtunutta kalasaalista. Kirjailija h\u00e4pe\u00e4\u00e4 Seutusanomiin<\/em> l\u00e4hett\u00e4mi\u00e4\u00e4n novelleja liian kevytmielisin\u00e4 mutta tarvitsee markat. H\u00e4n vastoo kuvotuksensa loitommalle sadassa asteessa ja viimeistelee romanttisen kes\u00e4tarinan seuraavan aamun vapinassa.<\/p>\n

Haurun p\u00e4\u00e4henkil\u00f6n taudinkuvaan kuuluu my\u00f6s perverssi takertuminen menetettyyn rakkauteen. Liisa on muuttanut kaupunkiin kuten koko Suomi. \u201dPahimpina hetkin\u00e4 yrit\u00e4n kaapia menneisyydest\u00e4 jonkun mielekk\u00e4\u00e4n muiston\u201d (s. 103). Kaipaus on kouristavaa, tikkuista sein\u00e4\u00e4 syleilev\u00e4\u00e4. Liisasta piirtyy tarkoituksellisen karrikoitu enkeli. Asetelma on traaginen etenkin siksi, ett\u00e4 jos myyttinen rakastettu palaisi, kirjailija kokisi h\u00e4nen l\u00e4sn\u00e4olonsa liian tukahduttavaksi ja pakenisi mets\u00e4\u00e4n.<\/p>\n

Sanna Karkulehto korostaa Haurun erikoislaatuista ironiaa ja pyrkimyst\u00e4 tuoda pimeyteen my\u00f6s valoa. Tendenssi korostuu Karkulehdon mukaan Haurun my\u00f6h\u00e4istuotannossa. Viimeinen vuosi<\/em> huipentaa kehityksen ja rakentuu psykologialtaan moniulotteiselle min\u00e4kerronnalle. Esimerkiksi jakso, jossa p\u00e4\u00e4henkil\u00f6n Ruotsiin muuttanut serkku leiriytyy kes\u00e4ksi kirjailijan luo Barbro-morsiamensa kanssa, on outo sekoitus farssia, Kaurism\u00e4ke\u00e4 ja syvint\u00e4 ahdistusta. Matkalaiset sy\u00f6v\u00e4t v\u00e4h\u00e4t ruuat ja ajavat kirjailijan nukkumaan lauteille. P\u00e4iv\u00e4ll\u00e4 h\u00e4n piiloutuu latoon kirjoittamaan. Barbron tanssittaminen juhannuksena nostattaa erakon itsetuntoa ja muljauttaa eroottiset patoumat uuteen asentoon. Serkunkin kanssa on miellytt\u00e4v\u00e4 kalastaa, mutta voisivatko he jo painua helvettiin?<\/p>\n

He painuvat, syksy saa ja pahan olon silmukka kiristyy. Valmista kirjaa on k\u00e4yt\u00e4v\u00e4 juhlistamassa Helsingiss\u00e4, miss\u00e4 kirjailija tuntee ohimenev\u00e4\u00e4 mielihyv\u00e4\u00e4. Kotiinpaluun tuokiokuvassa Hauru k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 vahvuuksiaan t\u00e4ysim\u00e4\u00e4r\u00e4isesti:<\/p>\n

Kallistelen s\u00e4ngyn reunalla konjakkipulloa ja l\u00f6ys\u00e4\u00e4n kravattia. Leikkaan sen lopulta puukolla irti, kun solmu pysyy kiinni tiukasti kuin hirttok\u00f6ysi. Riisun puvun ja laitan sen siististi vaatepuuhun mahdollista seuraavaa kertaa varten. On se ainakin arkkuun valmiina.<\/em> (s. 169)<\/p>\n

Viimeist\u00e4\u00e4n veteen p\u00e4\u00e4ttyv\u00e4 el\u00e4m\u00e4 vihjaa Pentti Haanp\u00e4\u00e4n toimineen Haurun kirjailijahahmon esikuvana. Vaikka huomasin Haanp\u00e4\u00e4n nimen Viimeisen vuoden<\/em> arvosteluista ennen kuin luin teoksen, korpidandyn persoona ei tunkenut hallitsemaan kokonaisuutta. Toisella kerralla ei etenk\u00e4\u00e4n. Hauru ei kuvaa poikkeusyksil\u00f6\u00e4 vaan ihmist\u00e4, joka yritt\u00e4\u00e4 selviyty\u00e4 ja ep\u00e4onnistuu. H\u00e4n kuvaa arktista hysteriaa, jossa suru korvaa uhman, eik\u00e4 seuraavaa kalenterikiertoa en\u00e4\u00e4 jaksa. Maa on niin totaalisella tavalla voimaa, ett\u00e4 Haurun kirjailijalle ei riit\u00e4 jaettavaksi. Puku p\u00e4\u00e4lle ja maan alle.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

\u00a0 Ja eih\u00e4n totuus oikeastaan milloinkaan ole ruma. Vasta sitten, kun totuutta…<\/p>\n","protected":false},"author":113,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[132,131,133,134],"acf":[],"platta":{"numLikes":6,"numComments":0,"category":"kulttuuri","themes":["kirjallisuus"],"commercial_partner":null,"thumbnail":"https:\/\/blogit-cdn.a-lehdet.fi\/uploads\/sites\/85\/2021\/11\/img_20211125_095414__01-202x300.jpg","blog_id":85},"jetpack_featured_media_url":"","_links":{"self":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/posts\/592"}],"collection":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/users\/113"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/comments?post=592"}],"version-history":[{"count":7,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/posts\/592\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":600,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/posts\/592\/revisions\/600"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/media?parent=592"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/categories?post=592"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/blogit.apu.fi\/plainsongs\/api\/wp\/v2\/tags?post=592"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}