DFW ja toisen lukukerran ylistys

Toimittaja
Ilkka Malmberg pohtii HS Teema -lehden
numerossa 3/2013, mitä kirjan lukeminen tarkoittaa. Hän muistelee armeija-aikojensa
tupakaveria, joka väitti selviytyneensä Malmbergin lainaamasta kotimaisesta romaanista
runsaassa tunnissa. Artikkelissa hämmästellään myös akateemikko Georg Henrik
von Wrightia, joka oli 1980-luvulla paljastanut lukevansa Tolstoin Sotaa ja rauhaa alkukielisenä, sitä
nykyä, koska ruotsinnos oli osoittautunut kelvottomaksi. Von Wright puhui
preesensissä. Tolstoin pääteos oli hänelle loppumaton prosessi – kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarja
Olof Lagercrantzille, joka ei vanhoilla päivillään suostunut lukemaan muuta.  
Pelkkää Proustia? Ajatus salpaa hengityksen.
Ilkka Malmberg lausuu turvallisen etäisyyden päästä:
Epäilemättä on kirjoja, joita voi
lukea vaikka kuinka monta kertaa, eivätkä ne siitä tyhjene.
Voiko
kirja ylipäätään tyhjentyä? Jos teos vaikuttaa lukemisen jälkeen kuiviin
puristetulta appelsiinilta, se on saattanut olla sitä alun perinkin. Kustantaja,
kirjakauppa tai teosta suositellut ystävä on onnistunut luomaan harhakuvan
hedelmälihasta. Lamauttavan suuri osa kirjallisuudesta makaa hedelmättömyyden
laarissa, jonka äärellä julistetaan: Olen lukenut tuon, tuon ja tuon. Ehkä
nautin, todennäköisemmin puuduin, mutta pääasia on, että tietokannasta löytyy
merkintä suoritetusta tehtävästä.
Suhtautumistapa
on ymmärrettävä, jopa välttämätön. Kirjallisuuden ystävä kärsii kroonisesta
ylitarjonnasta. Tietoisuus hoidetusta urakasta lohduttaa ja auttaa keskittymään
sellaisiin appelsiineihin, jotka ravitsevat eivätkä lopu.
***
Oliko
Georg Henrik von Wright lukenut Sodan ja
rauhan
ensimmäisen lukukertansa jälkeen? Oli, mutta jos von Wright käytti
sanaparia ”olen lukenut”, hän ymmärsi perfektin jatkuvuuden. ”Olen lukenut” on
avoin väite, jos teos liikuttaa lukijaansa. Uusiin kokemuksiin obsessoitunut cv-kulttuuri
väittää muuta. Korkeankaan kirjallisuuden kenttä ei ole puhdas suoritusvaatimuksista.
Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren
ja Vladimir Nabokovin Kalvaan hehkun
suomennosten ilmestymisestä on kulunut muutama kuukausi. Tunnen painetta huhkia
ne, tuomita luetuiksi ja päästä after read -kuppilaan palautumaan.
Neljä
vuotta sitten suhtauduin David Foster Wallacen (1962–2008) pääteoksen Infinite Jest (1996) lukemiseen kuin
neitsyyteen. Olin kirjallisuuden opiskelija enkä ollut tehnyt sitä; kahlannut tuhatta sivua ja
groteskiin mittaan paisunutta loppuviiteosiota. Kirjailija Dave Eggers arvioi Infinite Jestin vuoden 2010 painoksen
esipuheessa, että teoksen keskimääräinen uusi lukija on noin 25-vuotias
korkeakouluopiskelija. Eggers ei perustele väitettään, mutta vuonna 2011 täytin
kriteerit täydellisesti ja sukelsin syvään päähän.
Olin
aiemmin lukenut Wallacen lyhytproosaa ja esseistiikkaa. Tämä on oppikirjamainen
tapa edetä kohti Infinite Jestiä, jonka
suoritin reilussa neljässä kuukaudessa. Yksittäiset kohtaukset lumosivat. Marijuanadiilerin
puhelinsoittoa odottava Ken Erdedy tai itsemurhaa yrittävä Joelle van Dyne
syöpyivät mieleeni kuin Wallacen hurjimmat novellit. Silti pidin lukemisessani
liian pitkiä taukoja. Harrastin syrjähyppyjä muihin teksteihin, koska Infinite Jest tuntui nerokkuuksineenkin
kivireeltä. Vastarintaliikehdintään kietoutuvan juonirakenteen kompleksisuus
turhautti. Mikä olikaan U.S.O.U.S.in suhde O.N.A.N.iin? Huomasin jättäväni loppuviitteitä
lukematta. Maali houkutti.
***
Nykyromaanitaiteen
suurimmaksi kehutun teoksen lukeminen ei tapahdu tyhjiössä. Pikemminkin uhkana
on, että ensikertalainen tavaa Infinite
Jestiä
liian tietoisena tavoitteistaan. Hän haluaa osaksi lukijaeliitin
suurloosia. Statuksen jano terrorisoi puhtaan nautinnon harhaa.
Infinite Jest, profeetallinen runsaudensarvi,
kuvaa itse levittämäänsä tautia. Wallace kritisoi sukupolvensa kyvyttömyyttä
sitoutua inhimillisiin tuntemuksiin; kuinka vaikeaa on kokea ja vaikuttua
lapsen lailla. Useat teoksen henkilöhahmoista sairastavat kulttuurista
anhedoniaa, jota Wallace kuvaa sanoilla hip
ja cool. Se, että Infinite Jestistä on kehkeytynyt
älyllistä viileyttä ja perillä olemisen tarvetta lääkitsevä statussymboli, on
enemmänkin traagista kuin ironista.
Forget
so-called peer-pressure. It’s more like peer-hunger.
(s. 694)
Neljän
kuukauden ensipainin jälkeen väitin, että Infinite
Jest
oli parhaita lukemiani teoksia. Valehtelin, koska pelkäsin
yksinäisyyttä yhtä pahoin kuin Wallacen fiktiivisen tennisakatemian nuoret. Todelliset
tunteeni vaihtelivat uupumuksen ja innostuksen välillä, mutta janosin päästä
julistamaan Infinite Jestin ylivoimaa
kuvitteelliselle vertaisryhmälleni. Lapsellinen ja valitettavan todellinen
lukukokemukseni ei ollut käyttökelpoinen. Se olisi jättänyt minut yksin after
readin tiskille. Olisin joutunut seuraamaan sivusta, kuinka oikein reagoineiden
Wallace-lukijoiden veljeskunta olisi tilannut toisen kierroksen.
It’s
like there’s some rule that real stuff can only get mentioned if everybody
rolls their eyes or laughs in a way that isn’t happy.

(s. 592)
***
Ensimmäistä
lukukertaa edeltää nollas lukukerta, joka annetaan ulkoa ja on puhdas kenenkään
omasta. Yleistykset ja myytit hallinnoivat nollatta kertaa, jota vasten ensimmäinen
tapahtuu. Eikä todellisuus juuri koskaan vastaa ennakkokäsityksiä.
Infinite Jestin tennisakatemian 14-vuotias LaMont
Chu kaipaa ensimmäistä kertaansa, läpimurtoaan kuuluisuuteen. Chun suurin
unelma on päästä tennislehden kanteen kuin esikuvansa Michael Chang. Akatemian
obskuuri guruhahmo Lyle neuvoo luopumaan palvotuksi tulemisen haaveista:
Perhaps the first time: enjoyment. After that, do you trust me, trust me: they do not
feel what you burn for. After the first surge, they care only that their
photographs seem awkward or unflattering, or untrue, or that their privacy,
this thing you burn to escape, what they call their privacy is being violated.
Something
changes
. (s. 389)
Status
ei kanna. Se ei ole oma. Julkisuuden rattaat kuristavat yksityistä tilaa, ja
mitä useamman lehden kanteen päätyy, sitä pienemmäksi omin kaventuu. Infinite Jestin lukijan asema on
onnekkaampi, päinvastainen. Jos ensimmäinen kerta johtaa toiseen, instituution
paino hellittää, eikä selviytyminen enää määritä prosessia. Something changes.
Vaikea
ensimmäinen kerta tarjoaa samaistuttavamman kaikupohjan kuin auktoriteettien
määrittämä nollas, jonka täysi unohtaminen ei silti ole viisasta. Toinen kerta
luo itsevarmuutta kapinoida nollannen väittämiä vastaan. Neitsytretkelleen taas
voi olla kiitollinen kuin varhaisille sosiaalidemokraateille tai
sotaveteraaneille: nostaa hattua ja nauttia suoduista eduista.
Wallace
halusi tehdä Infinite Jestistä suuren
ja surullisen teoksen.* Aikalaisreseptio huomasi koon mutta korosti alakulon
ohella – ja ohi – teoksen humoristisuutta sekä Wallacen velkaa Thomas Pynchonille
ja William Gaddisille.** Esikuviin ja vitseihin jumiutuminen on tyypillistä
nollannelle ja ensimmäiselle lukukerralle.*** Melankolia vaatii aikaa ja tilaa.
Itselleni Infinite Jestin uniikki
alakulo alkoi hahmottua vasta toisella lukukerralla, joka vei neljän kuukauden
sijaan neljä viikkoa ja tapahtui neljä vuotta debyyttini jälkeen. En kokenut
tarvetta paeta muihin teksteihin, vaikka Eschaton-pelin kiemurat eivät
edelleenkään kiinnostaneet. Addiktioita käsittelevästä teoksesta muodostui korkeatasoinen
addiktio, koska poseerauspaineesta vapaana saatoin tuntea Infinite Jestin, en käsittää tai etenkään käsitellä sitä.
[S]ometimes
human beings have to just sit in one place and, like, hurt.
(s. 203)
Viileys
sulaa. Toisella kerralla Infinite Jestin
lukeminen olisi helpompi jättää kesken. Luovuttamisen mahdollisuus vauhdittaa
Wallacen humahduttavalle tunneälylle antautumista. Kun lukija ei suorita, hän
kykenee olemaan keskittymättä myös kirjailijan akrobatiaan, josta Infinite Jest ei missään nimessä ole
puhdas. Huomionkipeät superaivot pyrkivät ilmaisemaan kaiken. Wallacen perusteellisuus
ulottuu paitsi suruun, myös huonoon makuun. Kirjailija Tommi Melenderin
blogissa voi tutustua pedanttiin listaukseen Infinite Jestin pierukuvauksista.
Wallace
käytti suurteoksestaan työnimeä A Failed
Entertainment
. Vaarana on, ettei keskimääräinen 25-vuotias Infinite Jest -kokelas huomaa teoksen
temppukavalkadin epäonnistumista. Erityisen haitallista olisi kyyristyä
odottamaan palkkiota, tarinallista loppusulkeumaa, joskin postmodernin romaanin
konventioihin tutustuneet pyrkyrit osaavat välttää ansan. Silti valistuneenkin
ensilukijan on vaikea kiertää Infinite
Jestin
näennäismotivoidun monimutkaisuuden loukkua. Kaikki ei liity kaikkeen.
David Foster Wallace epäonnistuu viihdyttämisen lisäksi monipolvisen
proosarakenteen luomisessa. Hän haluaa
epäonnistua, mutta innokkaimmat lukijat haluavat muuta.
Neljä
vuotta sitten ryntäilin labyrintissa ja väitin ulos selvittyäni, että olipa
komea reitti. Nyt luin, anteeksi, olen
lukenut
surua.
***
Hal
Incandenza, Infinite Jestin toinen päähenkilö
ja Wallacen alter ego, jakaa illuusiottomuuttaan tennisakatemian nuoremmille:
Welcome
to the meaning of “individual”. We’re each deeply alone here. It’s what we all
have in common, this aloneness.
(s. 112)
Urheilijat,
television katsojat, päihteistä vieroittuvat, hullut isät, rakkaudellaan
murhaavat äidit ja varhain raunioituneet lapset – Infinite Jest on yksinäisyyksien näyttely. Samalla David Foster
Wallacea kiinnostavat lohdun ja inhimillisen yhteyden mahdollisuudet. Tyhjyyden
keskeltä täytyy löytyä tyhjentymätöntä. Kirjallisuus voi opettaa kuolemaan ja
elämään mutta ainoastaan, jos meillä on sille aikaa; ainoastaan, jos luemme
perfektissä ja preesensissä.
Ilkka
Malmbergin tupakaveri on kirjallisuuden vihollinen. Myös Fjodor Dostojevskin
tuotannon viikonlopussa hotkaissut Paavo Väyrynen on sellainen. Pikajuoksijat suorittavat,
eikä mikään ole sen yksinäisempää. Georg Henrik von Wrightin ja David Foster
Wallacen – joka arvosti Dostojevskia suunnattomasti – hymähtelyn voi kuulla
tuonpuoleisesta. Siellä he lukevat 1800-luvun venäläisiä eepoksia, ties
monennen kerran, mutta ratkaisevin kerta on ollut toinen.
Vai
pystyttekö luettelemaan teoksia, jotka luitte
kahdesti? Vain kahdesti, eikä jatkoa ole luvassa?
——————————————————————————————————————-
* Esimerkiksi WNYC:n radiohaastattelussa
maaliskuussa 1996 Wallace toteaa: ”I had an idea that I wanted to do something
long and kind of sad”.
**
Pynchon ja Gaddis mainitaan esimerkiksi Timen,
The Atlantic Monthlyn ja Cambridge Book Review’n kritiikeissä. Komediallisuus ja satiirisuus nousevat esiin
käytännössä jokaisessa arvostelussa. Infinite Jest sai monipuolisesti kehuvan
vastaanoton, jonka kattava käsittely vaatisi oman kirjoitelmansa. Hauskuuden
korostuminen on henkilökohtainen vaikutelmani, ei sana-analyysilla mitattava
fakta.
***
Infinite Jest oli alkuvuoden 1996
kirjallinen tapaus Yhdysvalloissa. Välittömät kehut loukkasivat Wallacea, koska
pikaylistys ei voinut perustua kirjan lukemiseen, vähintäänkin muutaman viikon
urakkaan. Nollas lukukerta on tässä yhteydessä ymmärrettävä kirjaimellisesti.
Wallace sivuaa turhaumaansa esimerkiksi David Lipskyn haastatteluteoksessa Although of Course You End Up Becoming
Yourself
(2010) ja Charlie Rosen televisiohaastattelussa 27.3.1997.

(Infinite Jest -sitaatit on otettu Abacus
Fictionin vuoden 2010 painoksesta.) 
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *