Donnereista ja vastaanotosta

Jörn Donnerin toistaiseksi uusin teos on nimeltään Viimeinen taisto. Aion lukea sen. Suppea, fragmentaarinen muoto sopii Donnerille paremmin kuin mammuttimaisuus. Viimeinen taisto vaikuttaa sitä paitsi edustavan hyytävintä lajia, jossa kuolemaa lähestyvä tunnustelee voimattomuuttaan. Marguerite Duras’n Ei muuta (1995), vanhuksen vaimea huuto, on eräs suosikkikirjoistani.

Odotellessani olen selaillut Jörnin ja poikansa Rafaelin viimevuotista kirjeenvaihtoteosta Ennen kuin olet poissa. Isä, joka hengästyy rappusissa, joutuu odottelemaan, koska poika on hidas vastaamaan. Maanisesti työskentelevän Jörnin pysähdyshetket ovat teoksen keskeistä antia. Hän kertoo Rafaelille että ajattelee itsemurhaa ”joskus sängyssä ennen nukahtamista”. Pohjoisrannasta näkee moneen horisonttiin. Jörn lähestyy ”elämän nollapistettä, joka koostuu tyhjyydestä” ja jatkaa:

Tämä viesti tuodaan julki etukäteen ja hyvissä ajoin: Kohta minulla ei ole enää mitään tekemistä, siksi en tee mitään. (s. 63)

”Etpä”, lukija ja Rafael hymähtävät yhteen ääneen.

Nuoremman Donnerin osuudet jatkavat isäsuhteen pohdinnassa siitä, mihin hänen esikoisteoksensa Ihminen on herkkä eläin (2018) jäi. Nimenomaan pohdinnassa, ajattelun villasukkamuodossa. ”Syntyjä syviä” pohditaan esimerkiksi isoskoulutuksessa ja filosofian johdantokurssilla. Timo Soinikin on pohtinut plokissaan. Jos minun väitetään pohtivan jotain esseessäni, loukkaannun perusteellisesti.

Luin Rafael Donnerin esseeteoksen tuoreeltaan vuosi sitten. Juhani Karila käyttää Helsingin Sanomien kritiikissään osuvaa ilmausta ”naiivi helskyttely”. Donner esimerkiksi tulkitsee, että matkustaminen on vapautta. Virheitä hän pitää inhimillisinä. Ja on ok, jos mies itkee, vaikka se ei olekaan miehekästä.

Kohtaus, jossa Rafael seuraa Jörnin sydänleikkausta, on Ihminen on herkkä eläin -teoksen herkullisin. Kuitenkin myös sairaalassa nuorempi Donner pohtii. Kerroksesta ja huoneesta toiseen pääsee nappia painamalla, ei ovenkahvasta kääntämällä. Syyt ovat hygienisiä, mutta Donner on päättänyt nähdä sieluttomuuden:

Sairaalassa edes ovet – joiden symbolista merkitystä ihmisen kaltaiselle herkälle eläimelle ei pidä aliarvioida – eivät voi olla inhimillisiä, vaan nekin täytyy automatisoida steriiliyden nimissä[.]

Call me morbid, call me pale… En etsi ovista inhimillisyyttä. Jos ajattelen kahvaa julkisessa tilassa, alan etsiä kahvatonta ulospääsyä. Ihminen on tälläkin tavalla herkkä eläin.

***

Ennen kuin olet poissa -kirjeenvaihdon loppupuoli sijoittuu viime kevättalveen ja kevääseen, jolloin Rafael Donnerin esikoisteos ilmestyi. Hän väittää että ei tiennyt – ”kukaan ei tiennyt” – teoksen saavan niin paljon huomiota. Olla Jörn Donnerin poika ja kirjoittaa isäsuhdetta sivuava teos – olen kuullut varmemmistakin tavoista jäädä julkisuuden ulkopuolelle. Kuukausiliitteen yhteishaastattelu, jossa isä-Donner kertoo jättäneensä tyttärensä hautajaiset väliin, ilmestyi muutama päivä Ihminen on herkkä eläin -teoksen jälkeen. Eikö kukaan osannut ennakoida, että Jörn puhuisi mitä sattuu myös poikansa suurella hetkellä?

Rafael D. avautuu kirjeenvaihdossa uupumuksestaan ja kyvyttömyydestään nauttia esikoisteoksen menestyksestä. Teksti on parasta lukemaani häneltä. Iskuja on otettu. Donner kertoo vuodattaneensa ”monta kyyneltä kriitikkojen ilkeiden sanojen takia”. Murskana oleminen heilahtelee silti populistisen retoriikan puolelle:

Joidenkin mielestä ensimmäinen kirjani oli banaali, toisaalta se on ollut monille silmiä avaava tai inspiroiva. (s. 133)

Kansa on puhunut, pulinat pois. Kriitikot ne vain ovat ilkeitä. Jörn keskittyy kirjeenvaihdossa lähinnä itseensä mutta irtoaa hetkittäin tsemppimoodiin:

Esseekirjasta saamasi julkisuus on ollut ansaittua. Voidaan sanoa, että se osui markkinarakoon, kun nykyajan nuorten tunnustukset ovat olleet todella harvinaisia, etenkin niin avoimet kuin sinun. (s. 127)

En epäile Rafael Donnerin avoimuutta. Enkä sitä, miten helposti avoimuudesta saa suojan löysälle esseeproosalleen. Jos sydäntään avannutta kritisoi, on julma ja kyyninen.

Vastaanottopettymysten ympärille kiertyvää tekstiä luen joka tapauksessa mielelläni. Aihe on läheinen, luihini pesinyt. Viimeisin esseeteokseni Suru ei toimi tuli painosta heti Donnerin esikoisen ilmestyttyä. Seurasi hiljaisuuden ja nihkeiden kommenttien kevät. Suuri osa kirjan julkaisemiseen liittyvistä illuusioistani sinkoutui huit helvettiin katupölyn mukana. En tiedä, miten onnistuin elättelemään ihannekuvia niin kauan. Suru ei toimi on neljäs kirjani.

Eräässä aallonpohjassa minua verrattiin Rafael Donneriin. Aamulehden Ville Hännisen mukaan minä ja Rafael olemme ”pelottavan tasapainoisia”. Teostemme yhtäläisyydet ”tuntuvat voimakkaina”. Kirjailijan pyhin tehtävä on latteuksien välttäminen. Cyril Connolly puhuu ”kliseen kauhusta”, johon yritän koko ajan sairastua. Siksi Donner-vertaus piinaa edelleen.

Evelyn Beatrice Hallia mukaillen: puolustan viimeiseen saakka Hännisen oikeutta ajatella kirjastani noin. Kriitikko on puhunut ja kansa tehnyt jotain, mitä kansa nyt tekee. Pulinat sallitaan korkeintaan blogipostauksen loppupuolella.

Rafael Donner kyseenalaistaa kirjoittamisen mielekkyyden useasti Ennen kuin olet poissa -teoksessa. Ihmettelen silti, jos hän lopettaa. Pohjoisrannan kammiossa huhkivasta Jörkasta voi ottaa mallia. En usko, että Viimeinen taisto jää isä-Donnerin viimeiseksi, jos elämä jatkuu. Lisäksi ennustan, että vuosien ja kirjojen mittaan Rafael Donner alkaa kirjoittaa paremmin. Ehkä suomenruotsalaiseen avoimuuteen kuuluu hitaasti kehittyminen. Edes mestarit Kihlman ja Tikkanen eivät onnistuneet heti.

Itse julkaisen uuden kirjan elokuussa. Ei kannattaisi, eikä sitä kysytä. Romaanin nimi on 22. Esittelyn voi lukea Siltalan katalogin sivulta kolme. Jörn Donneria mukaillen: ”[T]ällä rintamalla kaikki ei ole kovin hauskaa.”