Hanna Haurun muistolle
Ja eihän totuus oikeastaan milloinkaan ole ruma. Vasta sitten, kun totuutta ruvetaan kaunistelemaan, on toinen juttu.
– Marko Tapio: Arktinen hysteria II: Sano todella rakastatko minua
***
Kirjasäätiön kuohuviinit viilentyvät. Media ja kansalaiset listaavat sykähdyttävimpiä lukukokemuksia. Tilinteon hetkellä painotan: suomalaisen kirjallisuuden vuotta 2021 hallitsi kuolema.
Ennen Turkkaa ja Kunnasta lähti suurin, Christer Kihlman. Kai hänen nimeään kantava liputuspäivä on jo työn alla. Kesäkuun kolmastoista, kirjallisen itsetuhoisuuden ja vaikenemisen päivä. 90-vuotiaan Kihlmanin menehtymisessä suren suunnilleen kaiken katoamista. Ikävään liittyy ajatus hänen valmistumatta jääneestä myöhäiskauden teoksestaan. Vaadin liikaa, sellaiseen lukijat sortuvat. Kihlman kuitenkin ehti antaa annettavansa kovimman ytimen.
Hanna Hauru (1978–2021) ei välttämättä ehtinyt. Kroonisesti haimasairas oululaiskirjailija menehtyi heinäkuussa luomishuipullaan. Pienoisromaani Jääkansi (2017) sai Haurun aiemmista teoksista poiketen lukijoita Finlandia-ehdokkuutensa myötä. Raadin ajoitus oli oikea, sillä Jääkannessa Haurun vuosia tapailema minimalismi puhkeaa mustaan kukkaansa. Utopia eli erään kylän tarina (2008) ja Paperinarujumala (2013) vaikuttavat Jääkannen rinnalla kypsymättömiltä, samoin useimmat Haurun novelleista.
Kriitikko Suvi Aholan mukaan Jääkansi jää kielen kiihkon puutteen vuoksi ”ulkokohtaisen toteavaksi”. Olen jyrkästi eri mieltä. Haurua ei kannattaisi verrata Rosa Liksomiin vain, koska kumpikin tuntee pohjoisen. Myös toinen Hauruun liitetty perusnimi eli Timo K. Mukka huohottaa. Arvostelijoiden assosiaatiolaiskuudesta ei voi johtaa vaatimusta, että Haurunkin täytyisi laulaa ilmaisussaan. Jääkansi lähestyy luuydintason pahuutta lakonialla. Maa on syntinen päälause.
Jääkannen seuraajan piti ilmestyä pian, mutta haimatulehduskierre ajoi Haurun työkyvyttömyyteen ja sairaalahoitoon. ”Pahimmillaan kipu on ollut sellaista, että se jäytää aivoja”, Hauru kuvaa Annan haastattelussa huhtikuussa. Viimeinen vuosi on taisteltu valmiiksi ja kauppoihin vastoin useimpia todennäköisyyksiä. Vielä marraskuussa 2020 Hauru oli ollut luovuttamaisillaan.
Viimeisen vuoden päähenkilö on mieskirjailija 1950-luvun Pohjois-Pohjanmaalla. Teos on tekijänsä skaalalla eeppinen, liki kaksisataa sivua. Tämä ei tarkoita niukkuuden ihanteista luopumista vaan niiden jalostumista. Kalenterivuoden aikajänne korostaa Viimeisen vuoden kohtalonomaisuutta. Vihreä lehti mätänee ja jäätyy. Kirjailija saa teoksensa valmiiksi ja kaatuu rantaveteen. Yhteydet Haurun kohtaloon ovat niin suoria, ettei niitä tarvitse käsitellä.
Kauko Röyhkän kestävän tulkinnan mukaan ”maa on voimaa”. Kysymys kuuluu: ”Kuka onnistuu sen kans?” Viimeisen vuoden päähenkilö kirjoittaa ulkona, saappaat jalassa mökin portaalla, kunnes sormet jäätyvät tai aurinko polttaa päälakea. Hän tarvitsee ja vihaa karuja olosuhteitaan, haluaa onnistua niiden kans, vaikka hinta on kova.
Hauru avaa vain kursorisesti päähenkilönsä teosten ja lehtinovellien sisältöä. Keskeistä on alkutyö, ajatusten väkivaltainen pusertuminen paperille. Kun aivot ovat antaneet sille päivälle varaamansa, kirjailija huljuttelee niitä vesisankossa, lämmittää saunan ja alkaa juoda viinaa. Aamulla verhonraosta kurkkivat kyläläiset tehostavat erakkokirjailijan krapulakauhuja. ”Kunhan saan vain istua ja olla ilman ihmisiä” (s. 59).
Uteliaat sivulliset, kustantaja Helsingissä, Oulusta lähetetty valokuvaaja… Viimeinen vuosi on älykäs yksinäisyyden kuvaus koska ymmärtää keskittyä yksinäisyyttä uhkaaviin tekijöihin. Hyväntahtoisiksi naamioidut kysymykset kirjan etenemisestä ovat päähenkilölle vaikeimpia. Luovaa työtä tekevien perheenjäsenten ja tuttavien tulisikin lukea Viimeinen vuosi. Lähellänne elää säikky eläin. Siksi se hyökkää.
***
Helsingin Sanomien kuolinuutisessa Haurua nimitetään ”arktisen hysterian mestariksi”. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto ei kiistä vaikka pitääkin lajia aavistuksen lokeroivana: ”Hän oli ainakin sellaisen arktisen hysterian perinteen ainutkertainen jatkaja ja uusintajakin. Hän toi siihen erittäin mielenkiintoisia ja hienoja sävyjä.”
Olen jyrkästi samaa mieltä. Viimeisen vuoden päähenkilöä voi pitää patologisena tapauksena – jos siis vastustaa kirjailija Marko Tapion näkemystä, jonka mukaan arktinen hysteria ei ole sairaus. Tapio (1924–1973) pyrki kirjoittamaan neljäosaisen romaanisarjan selvittääkseen, mistä ilmiössä on kysymys. Voimat loppuivat toisen osan jälkeen. Hänen hyytymisensä vaivaa yhtä epäoikeutetusti kuin Kihlmanin hautaan viemä maailmanselitys. Arktinen hysteria I: Vuoden 1939 ensilumi (1967) antaa jokaisella lukukerralla enemmän kuin keksin pyytää. Teos ei ole ainoastaan modernin vaan kaiken suomalaisen kirjallisuuden olennaisimpia.
Ihmettelen, jos Hanna Hauru ei ole opiskellut omaa kappalettaan hiirenkorville.
En siksi, että jatkumo vaikuttaisi ilmeiseltä. On helpompi listata Haurua ja Tapiota erottavia kuin yhdistäviä tekijöitä. Haurun muoto on vähäeleinen pienoisromaani, Tapion suuruudenhullu suku- ja kansakuntaeepos. Haurun henkilöt vetäytyvät ja ottavat iskuja vastaan. Arktisen hysterian Harri Björkharry pitää toimistonsa seinällä Hitlerin kuvaa ja purkaa köyhiin liittyvää illuusiottomuuttaan. Tapio tuhosi itsensä alkoholilla, Haurun vei juopoille tyypillinen sairaus vaikka hän ei juonut lainkaan sitten vuoden 2014.
Yhteydet ovat syvempiä. Ne ilmenevät tavoissa, joilla Haurun ja Tapion henkilöt ovat, tuijottavat porstuan ikkunasta, nielevät tappiot ja vaalivat itsekunnioituksensa riekaleita. Marko Tapiolle ”se”, arktinen hysteria, ”on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään.” Timo Hännikäinen jatkaa Tapion muistiinpanositaattia esseeteoksessaan Hysterian maa (2013):
Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. (s. 57)
Tapio pitää arktista hysteriaa ”kollektiivisena luonnevikana”, hampaiden sinnikkäänä puremisena, jonka päätteeksi yhdet räjähtävät. Sivullisilta uhreilta ei vältytä. ”Toiset kääntyvät sisäänpäin, vaikenevat, vetäytyvät”, Hännikäinen muistuttaa, ja Viimeisen vuoden kirjailijahahmo kuuluu tähän kategoriaan. Hänen lyijykynänsä on kulunut puolen peukalon kokoiseksi nysäksi. Turha valittaa, saa siitä otteen. Pirtissä on joko liian kylmää tai tunkkaista. Harakat nokkivat pihalle humalassa unohtunutta kalasaalista. Kirjailija häpeää Seutusanomiin lähettämiään novelleja liian kevytmielisinä mutta tarvitsee markat. Hän vastoo kuvotuksensa loitommalle sadassa asteessa ja viimeistelee romanttisen kesätarinan seuraavan aamun vapinassa.
Haurun päähenkilön taudinkuvaan kuuluu myös perverssi takertuminen menetettyyn rakkauteen. Liisa on muuttanut kaupunkiin kuten koko Suomi. ”Pahimpina hetkinä yritän kaapia menneisyydestä jonkun mielekkään muiston” (s. 103). Kaipaus on kouristavaa, tikkuista seinää syleilevää. Liisasta piirtyy tarkoituksellisen karrikoitu enkeli. Asetelma on traaginen etenkin siksi, että jos myyttinen rakastettu palaisi, kirjailija kokisi hänen läsnäolonsa liian tukahduttavaksi ja pakenisi metsään.
Sanna Karkulehto korostaa Haurun erikoislaatuista ironiaa ja pyrkimystä tuoda pimeyteen myös valoa. Tendenssi korostuu Karkulehdon mukaan Haurun myöhäistuotannossa. Viimeinen vuosi huipentaa kehityksen ja rakentuu psykologialtaan moniulotteiselle minäkerronnalle. Esimerkiksi jakso, jossa päähenkilön Ruotsiin muuttanut serkku leiriytyy kesäksi kirjailijan luo Barbro-morsiamensa kanssa, on outo sekoitus farssia, Kaurismäkeä ja syvintä ahdistusta. Matkalaiset syövät vähät ruuat ja ajavat kirjailijan nukkumaan lauteille. Päivällä hän piiloutuu latoon kirjoittamaan. Barbron tanssittaminen juhannuksena nostattaa erakon itsetuntoa ja muljauttaa eroottiset patoumat uuteen asentoon. Serkunkin kanssa on miellyttävä kalastaa, mutta voisivatko he jo painua helvettiin?
He painuvat, syksy saa ja pahan olon silmukka kiristyy. Valmista kirjaa on käytävä juhlistamassa Helsingissä, missä kirjailija tuntee ohimenevää mielihyvää. Kotiinpaluun tuokiokuvassa Hauru käyttää vahvuuksiaan täysimääräisesti:
Kallistelen sängyn reunalla konjakkipulloa ja löysään kravattia. Leikkaan sen lopulta puukolla irti, kun solmu pysyy kiinni tiukasti kuin hirttoköysi. Riisun puvun ja laitan sen siististi vaatepuuhun mahdollista seuraavaa kertaa varten. On se ainakin arkkuun valmiina. (s. 169)
Viimeistään veteen päättyvä elämä vihjaa Pentti Haanpään toimineen Haurun kirjailijahahmon esikuvana. Vaikka huomasin Haanpään nimen Viimeisen vuoden arvosteluista ennen kuin luin teoksen, korpidandyn persoona ei tunkenut hallitsemaan kokonaisuutta. Toisella kerralla ei etenkään. Hauru ei kuvaa poikkeusyksilöä vaan ihmistä, joka yrittää selviytyä ja epäonnistuu. Hän kuvaa arktista hysteriaa, jossa suru korvaa uhman, eikä seuraavaa kalenterikiertoa enää jaksa. Maa on niin totaalisella tavalla voimaa, että Haurun kirjailijalle ei riitä jaettavaksi. Puku päälle ja maan alle.