Helmiä torakoille

Jaana Seppänen paljastaa uudessa teoksessaan Outokuoriaiset (2019), että hänellä ja Vladimir Putinilla on intiimi suhde. Toimittajien kannattaa lukea essee ”Henkilökohtaisuuksia” ennen skuuppia. Seppänen ei uskoakseni yritä ”herättää keskustelua”. Ei, vaikka Outokuoriaisissa käsitellään polttavia aiheita kuten alastomuutta, islamia, Venäjää ja terrorismia. Jos Seppäsen esseepersoona keskustelisi, puheenvuorot painettaisiin ranskalaiseen tai saksalaiseen aikakauslehteen. Outokuoriaiset, kuten Seppäsen aiemmatkin esseekokoelmat, kutsuu hitaan ja punnitun äärelle.

Sulkakynä- ja norsunluutornisyytökset kypsyvät jossain tätä nokkelammassa blogissa. Seppänen on lukeneisuutensa taakasta tietoinen: ”Minusta on sanottu kritiikissä, että päädyn merenrantaan siteeraamaan Nietzscheä.” (s. 18)

Outokuoriaiset nojaa ilahduttavan vähän suomalaiseen nykykeskusteluun tai ylipäätään pohjoiseen kulttuuripiiriin. Céline, Daoud, Antonioni ja lukuisat muut keskustelukumppanit saavat täkäläistä seuraa lähinnä Johannes Ekholmista, Antti Nylénistä ja Markku Lahtelasta. En pitäisi ketään heistä sinivalkoisena äänenä. Jo nimi ”Markku” särähtää Seppäsen tekstitodellisuudessa. Esseisti pistäytyy kyllä perussuomalaisten vaalikojulla mutta janoaa takaisin Pariisiin tai Moskovaan.

Välillä on vaikea erottaa, onko Seppänen välinpitämätön vai tietämätön näkemystensä epäkorrektiudesta juuri nyt. Hän ei esimerkiksi ”ole ikinä halunnut kirjoittaa yhtään mitään naisista”:

Miksi toisen ”naistekstiä” lukiessa tuntuu, että hän on kirjoittanut sen ”naisena”, mutta oma teksti on kirjoitettu ”ihmisenä”? Ja jos vähääkään haistan, että kirjoittajanainen yrittää vedota minuun naisena, kirja lentää nurkkaan. (s. 28)

Viimeistään Medusan huoneen höyryissä tiedetään: ”ihmisenä” ei niin vain kirjoiteta. Jos Antti Majander väittää muuta lauhkeassa sävyssä, twiittaajat innostuvat. Seppänen istuu eri portaalla kuin tällaiset valppaat väännöt. Hän on kai kirjoittanut esseensä pari vuotta sitten jossain päin Eurooppaa Houellebecqia laukussaan. Kirjailijaidentiteettiin liittyvät kysymykset ovat Seppäselle liian vakavia alistettavaksi #oikeaoppisuuden logiikalle.

Outokuoriaisten alku, jossa kirjailija pyrkii hahmottamaan itsetutkiskelunsa tilaa, on hurmaava. Teksti kyseenalaistaa itseään, assosioi villisti ja viittailee ohimennen. Kotimaisen esseekirjoittamisen opettajille ja tutkijoille Outokuoriaiset on ohittamaton lisä perusteosten listaan.

Kunpa kukaan ei silti opettelisi kirjoittamaan kuin Jaana Seppänen. Kuohuva tyyli johtaisi tottumattomissa käsissä noloihin tuloksiin. Vaatii omanlaistaan antautumista lähestyä Pietarinkirkon katolla alasti kekkuloivaa Cicciolinaa huudahtamalla: ”Onhan sellaista naista pakko rakastaa!” (s. 144)

Kokoelman nimiesseessä ”Outokuoriaiset” Seppäsen minä makaa hiekkarannalla ja tarkkailee. Kehoista tulee ruumiita, aurinko polttaa ja mittakaava paisuu. Cioran, Lispector ja esseistinen ulkopuolisuus sykkivät ohimossa:

Kiinalaistyttö kukkabikineissä, kaikki on hitusen litistettyä: kasvot, takaraivo, rinta, vatsa, takapuoli. Kuolema. Vanheneminen. Tässä järjestyksessä. Kuolema kaikissa näissä elämissä. Pikkutytössä omenansiemenen kokoinen kuolemanalku. (s. 179)

Onhan tällaista tekstiä pakko rakastaa! Seppänen muistuttaa, että jopa Cioran lomaili Ibizalla. Ja että ranskan masennusta tarkoittava slangisana cafard viittaa torakkaan. ”Peli” on osaltani selvä. Juuri näin hyvin esseetä voi rakentaa.

Pelkään silti, että vallitsevan pelin hengessä Outokuoriaiset ei löydä kunnolla lukijoita. Seppänen rajautuu liian monessa suhteessa huomiopiikkien ulkopuolelle: väärä genre, väärä arroganssi, väärä naiseus… Hän ei hehku Eeva Kilpi -henkistä emeritalämpöä eikä nuorempien kollegojen oletusarvoista vetovoimaa. Seppänen mainitseekin arvoituksellisesti, ettei hänellä ”ole ollut nuoruutta” (s. 22).

Ainakaan Seppäsellä ei ole asemaa, jollaisen hän teostensa perusteella ansaitsisi. Nemo propheta ja niin edelleen. Me muutamat torakat, lajitoverit, hyrisemme.