Hienostelun puolesta

 

Muutama vuosi sitten minua nimiteltiin kirja-arvioissa elitistiksi. Junantuomana ja penkkiurheilun kasvattamana nautin arvonannosta. Ainakin elitistiksi pääsi helpolla. Riitti, että ei halunnut esseissään kiistää asioiden välistä erilaisuutta. Saati sitä, että A on parempi kuin B, eikä esteettisestä tulkinnasta kannattanut keskustella.

Joillekin riitti pelkkä (pop)esseiden kirjoittaminen. Nämäkin kriitikot esittivät näkemyksensä kirjallisuuskeskustelussa, jonka piirissä sanojen käyttäminen tunnustetaan yhdeksi inhimillisen olemisen peruspilareista.

Kaikkialla ei tunnusteta. Myös sanat – kokonaan – voi leimata eliitin lyömäaseiksi. Ylen kolumnisti Auli Viitala pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen tapahtuu verbaalisesti. Viitala irtisanoutuu populismista. Samalla hän vetoaa valtaa vaille jääviin – tai heitä internetissä sympatiseeraaviin hyväntahtoisiin – puhumalla kielellä ”hienostelusta”. Viitalalle ”sanat ovat vain varjo kehon rinnalla”. On viisainta luopua duunarin tai maahanmuuttajan sivistämisen ihanteesta. ”Aletaan hommiin”, kolumnisti kehottaa.

Viitala muistelee 1980-luvulle sijoittunutta lapsuuttaan, jossa työväenaatteen kirkastamat miehet olivat perustaneet urheiluseuran. Toiminta pakotti sahatyöläiset tutustumaan lainsäädäntöön ja rahoituksen hankintaan ja kuljetti koko yhteisöä kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Kolumnista puuttuu neuvostoesteettinen kuvitus yleisurheilukentän rakennustyömaasta. Miehet ovat luultavasti hymyilleet, lapset myös. Äidit, toinen toistaan yhdenvertaisemmat, ovat kaataneet kuppiin jotain, mitä ryhmähenkisten kesken nyt kaadetaan. Mehua?

Talkootoiminta urheilun tai teatterin parissa näyttäytyy Viitalan kolumnissa kaikille avoimena: ”Joku oli ehkä lahjakas ohjaamisessa, mutta mukana saattoi olla myös juoksemassa lavan yli joukkokohtauksessa tai leipomassa pullaa väliaikatarjoiluksi.” Kontrasti sanavallan maailmaan on suuri. Harjaantuneet puhujat ja kirjoittavat harjaantuvat joka päivä työssään, alemman työväenluokan ääni ei kuulu, kirjoitusvirheitä tulee, nauretaan hiljaiseksi.

Tässä on perää. Sen sijaan on kummallista väittää, että kehollisen toiminnan todellisuus olisi hierarkiaton. Voi vääntää kättä ja huomata, että vahvempi voittaa.

”Ruumis on se, jonka välityksellä ihminen on maailmassa, on osallinen, osallistuu”, Viitala kirjoittaa ja on luultavasti lukenut Vita activan. Ruumiillisuuden tunnustava Hannah Arendt ei ole ensimmäisenä hylkäämässä kielellä hienostelua. Arendtin toimijat ovat myös yksilöitä ja tulevat sellaisiksi toimintansa kautta. Ilmiön tunnustettuja varjopuolia ovat ihmisten välinen eriarvoisuus ja erikoistuminen.

Talkoot järjestetään tietyille, ei kaikille. Viitalan visioimaan työväenteatteritoimintaan on etsiytynyt – ja hyväksytty – oikealla tavalla supliikkeja ihmisiä. Tehdasyhteisön konfliktikierteet ovat sulkeneet tuon ja tuon naapurin kokonaan ulos. Yksi on ollut liian lähellä porvaria, toinen juonut liikaa ja vietellyt opettajan vaimon. Kolmas työläinen on katsonut viisaammaksi mennä kirjaston kautta kotiin kuin harrastaa yhdessä.

Kolmansiakin on. Heidän sivunkääntörapinansa soi hyvinvointivaltion korkeimpana veisuna. Sanat ovat karaisseet heitä ymmärtämään, että se, mitä kolhoosissa kokeiltiin, ei kannata. Unelma fyysisestä ja sanoja pakenevasta demokratiasta haiskahtaa paluulta luolaan eikä perusasioihin.

Populistisen retoriikan vastenmielisimpiä puolia on vieteltävän kansan aliarviointi. Eivät ne kirjastokortteja tarvitse kun integroituvat painimalla.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *