Isoäidit ennen ja nyt

 

Leena Krohnin esseeteoksen Mitä en koskaan oppinut (2021, Teos) alku muistuttaa omaelämäkertaa. On sodanjälkeinen Herttoniemi ja inho koulua kohtaan. On polion jälkeinen infektio ja Auroran sairaalan lääkäri, joka neuvoo olemaan katsomatta. Yksi tytön sormista oli muuttunut keltaiseksi ja ryppyiseksi. ”En edes tuntenut terän viiltoa.”

Kohtalo leikkasi syvemmältä keväällä 1959, kun Krohn oli vasta kahdentoista:

Oli toukokuu, ja isäni elämä oli ohi. Hän vei mennessään meidän lapsuutemme, mutta päivät ja yöt jatkuivat.

Krohn kuvaa ”tajunnan laajentumisesta aiheutunutta tuskaneuroosiaan” eli kasvua kirjailijaksi. Se tapahtui ”kiduttamalla”. Puberteetti oli ja on vihollinen, jolle Krohn ei halunnut antautua. Mannin, Södergranin ja Baudelairen ohella hän löysi 1940-luvun lopun Kotiliesi-lehdet. Essee ”Virtoja meressä” esittelee palstan ”Isoäiti vastaa elämänkysymyksiin”, jota Krohn muistelee kuivakalla huumorilla:

Isoäiti oli ankara sielunhoitaja, joka edellytti lukijoiltaan nykyaikana lähes tuntemattomiksi, ellei suorastaan naurettaviksi, käyneitä hyveitä: kestävyyttä kiusauksissa, itsehillintää, nöyryyttä, kuuliaisuutta, puhtautta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Hän oli ihailtavan suorapuheinen eikä ollenkaan siekaillut nuhdella, kieltää ja käskeä toisin kuin uudemman ajan liberalistisemmat terapeutit.

Naisia neuvottiin hankkimaan lisää lapsia, ongelmasta riippumatta. Isoäidillä oli vinkki myös nuorille miehille: osoittakaa tytöille, että heidän juomisensa ja polttamisensa on rumaa. (Näytteitä palstan tyylistä löytyy täältä ja täältä.)

Kotiliesistä Krohn loikkaa 70- ja 80-lukujen Kulttuurivihkoihin. Puhtaan keittiön ja isänmaan sijaan olisi pitänyt sitoutua vielä puhtaampaan luokkataisteluun. Ajatteleva väisti:

Minä oudoksuin kapulakieltä, jota tuolloin lehdessä käytettiin, enkä tuntenut siinä esitettyjä vaatimuksia omikseni.

Teoksensa loppupuolella Krohn kohdistaa kritiikkinsä 2020-luvun hygieniavaatimuksiin. ”Turvallinen tila” ja ”maalittaminen” ovat aikamme isoäitien vakiosanastoa. Krohnin mukaan sananvapauden tilanne näyttää Suomessa huonommalta kuin 1970-luvulla, ”jolloin se myös oli huono”. Hän on puhunut aiheesta aiemminkin. Esseessä ”Sormi huulilla” Krohn sivuaa cancel-kulttuurin irvokkuuksia Shriveristä Rowlingiin ja Kansallisteatteriin. ”Vanhaa suvaitsemattomuutta on paha voittaa uussuvaitsemattomuudella”, Krohn muistuttaa. Ja ”jos ei kukaan, koskaan, missään järkyty tai pahastu, sananvapautta ei ole”.

Esseekirja tavoittaa kymmeniä lukijoita. We’ll use the one thing we’ve got more of… Asetelma voi muuttua, jos Krohn saadaan riittävän suureen lehteen avaamaan kokoelmansa teemoja. Saman ikäluokan kollega Pirkko Saisio joutui taannoin epäsuosioon kerrottuaan, miten asiat ovat. Krohnin kieli on kovempaa. Toisaalta: hänen tuotantoaan arvostaa lukenein lukeneisto, kulttuuritoimijoiden eliitti. Mahtaa muutamilla olla hankalaa. Jään odottamaan Jäähyväiset Tainaronille -selontekoja. Kunpa ne julkaistaisiin muualla kuin Instagram-lappusilla.

Toisaalta toiseen potenssiin: Mitä en koskaan oppinut -kokoelman miniessee ”Totuuden etsijöitä” sympatiseeraa 9/11-totuusliikettä. Tuttua ja hankalaa kuten Krohnin tapauksessa yleensä. Suurimpia sanataiteilijoita ei oteta tai hylätä kokonaan.

Otsikon ”Mitä en koskaan oppinut kielestä ja kirjoittamisesta” alla Krohn perustelee liukkauttaan. Pereat Mundusin, Mehiläispaviljongin ja lukuisien muiden tietäjät tietävät, mistä hän puhuu:

Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan, jota ei voi voittaa. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *