Jälkisanat ja Klassikko

Kari
Hotakaisen ensimmäisestä romaanista Buster
Keaton – elämä ja teot
(1991) on ilmestynyt uusi painos Siltalan
kustantamana. Sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat. Käsittelen lyhyessä
kirjoitelmassani sitä, mikä Buster Keatonin
lakoniassa naurattaa. Naurulla taas voi olla hyvin tekemistä huumorin
kanssa. Buster Keatonin tapauksessa kyse on ”ohi osumisesta”, kuten jälkisanojen otsikko
ilmoittaa.
Kun
kesän aikana kerroin tuttavilleni projektista, moni nosti Buster Keatonin suosikkiteoksekseen Hotakaisen tuotannosta. Elämäkertamuodon,
fragmenttien ja taiteenfilosofisen pohdinnan sekoitus onkin elegantti. Samalla
on helppo liioitella eroa Hotakaisen myöhempiin, lukijamassojen syleilemiin teoksiin.
Lainaan itseäni:
Jokainen, joka on lukenut
joululahjaksi saamansa
Juoksuhaudantien (2002), tunnistaisi Buster Keatonin tekijän sokkotestissä.
Koska
pidän listoista, niiden tarkkuudesta, sanoisin, että Buster Keaton on Hotakaisen kolmanneksi paras teos – lukemistani ja
toistaiseksi. En tunne aivan koko tuotantoa, eikä mikään estä Hotakaista
kirjoittamasta seuraavaksi uransa tärkeintä proosakirjaa. Onhan tällä vuosikymmenelläkin
ilmestynyt esimerkiksi Jumalan sana
(2011). Toiseksi parhaaksi Hotakaisen teokseksi nostan silti Ihmisen osan (2009), jonka temaattiselta
jatko-osalta Jumalan sana tuntuu. Ostaa
ja puhelinmyydä, ajaa parta tavaratalossa ja tarjota bussikuskille sadan euron
seteliä, kun ei ole pienempää: Ihmisen
osa
on olennainen kuvaus 2000-luvun alun suomalaisesta epätasa-arvosta.
Lämminhenkinen ja hyytävä, samanaikaisesti.
Listan
kärkeen nousee Klassikko (1997),
jolla on erityinen asema lukuhistoriassani. Jos Agatha Christien ja Stephen
Kingin teoksia ei lasketa, Klassikko
saattaa olla ensimmäinen nk. aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Kohtaamisemme
tapahtui syksyllä 2002. Täytin 16 vuotta ja menin lukioon. Äidinkielen
ensimmäisellä kurssilla saimme tehtäväksemme analysoida pientä katkelmaa Klassikosta. Jostain syystä päädyin
kirjoitelman palautettuani lainaamaan teoksen kirjastosta ja lukemaan sen
kokonaan. Normaalisti en koskaan, ikinä, milloinkaan tuhlannut aikaani
kirjallisuuteen.
En
muista, pidinkö. Enkö osaa sanoa, vaikuttiko Klassikko jollain esitietoisella tavalla myöhemmin samana syksynä
tekemääni päätökseen alkaa perehtyä toisenlaisiin klassikoihin kuten
Dostojevskiin ja Kafkaan. Jos vaikutti, olen Hotakaiselle ja äidinkielenopettajalleni kiitokset velkaa.
Palasin Hotakaisen pariin 2010-luvun alussa, mutta Klassikon luin uudestaan vasta tänä keväänä Buster Keaton -työn yhteydessä.
Hotakainen käsittelee Klassikossa nimenomaan 1990-lukulaista, laman
runtelemaa Suomea ja sen miehiä. Lukiessani ajattelin toistuvasti, kuinka
mahdoton ajatus Klassikon kaltaisen
teoksen kirjoittaminen olisi perussuomalaisten esiinmarssin jälkeisessä
todellisuudessa. Esimerkiksi Peran hahmosta piirtyy stereotyyppinen, kevään 2011
vaalien normalisoima persu. Uutisankkuri Arvi Lindiä fanittava autokauppias
Kartiokaan ei kannata pehmeitä arvoja. Vuonna 1997 ei vielä puhuttu ”äijistä”,
mutta heistä ja osin heille Klassikko
on syntynyt.
Hotakainen
loihtii näinkin vastenmielisistä lähtökohdista syvämietteistä proosaa. Avain voittoon on teoksen varsinainen päähenkilö eli kirjailija Kari Hotakainen,
jolta kustantaja on tilannut tunnustuksellisen teoksen. Tavoitteeksi on asetettu
kaupallinen menestys, koska:
Kuuluin siihen ryhmään, joka
määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä ”Kulttuuriselta
imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen”.
Kirjailija-Hotakainen
asettaa päähenkilö-Hotakaisen tekstin osaksi Klassikkoa. Käsikirjoitus ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta –
Merkintöjä vuosilta 1976–1990” tarjoaa irvokkaan, mielikuvituksellisen ja
häiritsevällä tavalla todellisuuteen sarjoittuvan näkymän 1980-luvun
kirjallisesta Suomesta. Kestohybriksen valtaama Hotakainen rikastuu
runoteoksillaan, joita presidentti Koivisto siteeraa Paasikivi-seuran
esitelmässään. Hän valmistelee romaaniaan ”Jokin Timossa” (sic), pakenee
juorulehtien toimittajia ja käyttää heroiinia.
Klassikon päiväkirjajaksosta kuultaa
kirjoittamisen riemu, jota ilottomana kirjoittajana kadehdin. Lukijana olen
puhtaasti tyytyväinen.
Mainittakoon
vielä eräs Klassikossa esitetty
profetia. Hotakainen pohtii työelämän lainalaisuuksia ja jakaa toimistotyöläiset
neljään pääluokkaan: Moottoripäihin, Toteuttajiin, Energiansyöjiin ja Sivustakatsojiin.
Ensimmäisillä kahdella osastolla meni ja menee edelleen hyvin, sillä he
vastaavat dynaamisuuden ihanteita. Sivustakatsojien valtiksi Hotakainen laskee
erinomaisen sopeutumiskyvyn yrityksen kulunvalvontasysteemiin. He saapuvat ja
lähtevät ajallaan ja ”pitävät huolen, että heidän ja suoritettavan työn välillä
on hygieeninen raja”.
Siis
erinomaisia, vaimeita työntekijöitä. Olisin Sivustakatsoja jos lähtisin
aamuisin johonkin, mistä palaisin iltaisin. Mutta koska työ ei ole
Sivustakatsojalle intohimo,
Hotakainen ennustaa:
Perinteiset ja isot yritykset
kestävät Sivustakatsojista aiheutuneita kuluja vielä noin 20 vuotta, mutta sen
jälkeen työehtoneuvotteluissa ajetaan sopimuksiin väkisin läpi pykälä, jonka
nojalla heistä on mahdollista päästä nopeasti eroon.

Klassikon ilmestymisestä on kulunut kaksikymmentä
vuotta. Automatisaatio ja yt-kierrokset tekevät työtä käskettyä.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *