Käännöslaji
Muistille ja taiteelle on
yhteistä taito valita, taipumus yksityiskohtiin. Vaikka tämä huomio saattaa
olla kohteliaisuus taiteelle (proosalle varsinkin), muistille sen tulisi olla
loukkaus. Mutta loukkaus on ansaittu. Muisti säilyttää nimenomaan
yksityiskohtia, ei koko kuvaa; huippukohtia, jos niin halutaan sanoa, ei koko
esitystä. Vakaumus että me jotenkin muistamme kaiken, täysin kattavasti,
vakaumus joka sallii lajin jatkaa elämäänsä, on perusteeton. Muisti muistuttaa
lähinnä aakkosellisessa epäjärjestyksessä olevaa kirjastoa jossa ei ole
kenenkään koottuja teoksia.
yhteistä taito valita, taipumus yksityiskohtiin. Vaikka tämä huomio saattaa
olla kohteliaisuus taiteelle (proosalle varsinkin), muistille sen tulisi olla
loukkaus. Mutta loukkaus on ansaittu. Muisti säilyttää nimenomaan
yksityiskohtia, ei koko kuvaa; huippukohtia, jos niin halutaan sanoa, ei koko
esitystä. Vakaumus että me jotenkin muistamme kaiken, täysin kattavasti,
vakaumus joka sallii lajin jatkaa elämäänsä, on perusteeton. Muisti muistuttaa
lähinnä aakkosellisessa epäjärjestyksessä olevaa kirjastoa jossa ei ole
kenenkään koottuja teoksia.
–
Joseph Brodsky: ”Puolitoista huonetta” (esseevalikoimassa Ei oikein ihminenkään, s. 90, suom. Eva Siikarla)
Joseph Brodsky: ”Puolitoista huonetta” (esseevalikoimassa Ei oikein ihminenkään, s. 90, suom. Eva Siikarla)
Vuonna
1987 Joseph Brodskylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel. Palkinnon jo aikanaan
merkittävä kaupallinen arvo lienee tärkein peruste sille, että Tammi julkaisi 1980-luvun
lopulla peräti kaksi esseesuomennosvalikoimaa tältä emigranttinerolta.
1987 Joseph Brodskylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel. Palkinnon jo aikanaan
merkittävä kaupallinen arvo lienee tärkein peruste sille, että Tammi julkaisi 1980-luvun
lopulla peräti kaksi esseesuomennosvalikoimaa tältä emigranttinerolta.
Sekä
Ei oikein ihminenkään että Katastrofeja ilmassa koostuvat Less Than One -kokoelman esseistä. Kustannuspoliittisesti
niiden jakaminen kaksiin kansiin tuntuu oudolta ratkaisulta – etenkin kun useat
Less Than Onen tekstit saivat
edelleen jäädä rannalle. Lisäksi kirjallisuusaiheisiin keskittyvä Katastrofeja ilmassa kärsii Paavo
Lehtosen hienoisista käännöskankeuksista pilkkuallergioineen, mutta kiittämätön
en halua olla. Yhdessä vuonna 1997 ilmestyneen Keräilijän kappaleen kanssa nämä valikoimat pitävät Brodskyn
esseistiikkaan tutustumisen kynnystä matalana, ovat siis sananmukaisia kulttuuritekoja.
Hattu pois.
Ei oikein ihminenkään että Katastrofeja ilmassa koostuvat Less Than One -kokoelman esseistä. Kustannuspoliittisesti
niiden jakaminen kaksiin kansiin tuntuu oudolta ratkaisulta – etenkin kun useat
Less Than Onen tekstit saivat
edelleen jäädä rannalle. Lisäksi kirjallisuusaiheisiin keskittyvä Katastrofeja ilmassa kärsii Paavo
Lehtosen hienoisista käännöskankeuksista pilkkuallergioineen, mutta kiittämätön
en halua olla. Yhdessä vuonna 1997 ilmestyneen Keräilijän kappaleen kanssa nämä valikoimat pitävät Brodskyn
esseistiikkaan tutustumisen kynnystä matalana, ovat siis sananmukaisia kulttuuritekoja.
Hattu pois.
Käännöksestä
voi koitua muunkinlaista kuin kielitaitoesteet ylittävää hyötyä. Mahdollisuuksien
mukaan on aina järkevä suosia originaaleja, mutta joskus vasta käännös
täydellistää alkutekstin.* Näin on käynyt yllä siteeraamassani katkelmassa, sen
loppuvaiheilla, kun Brodsky puhuu ”vakaumuksesta, joka sallii lajin jatkaa
elämäänsä”. In a Room
and a Half -esseessä käytetään sanaa species (“the very conviction that allows the species to go on with
its life”), joka viittaa nimenomaan biologiseen lajiin. Suomen kielessä voidaan sen
sijaan puhua sekä eläinlajista että kirjallisuuden lajista, miksei myös
urheilu- tai kasvilajista.
voi koitua muunkinlaista kuin kielitaitoesteet ylittävää hyötyä. Mahdollisuuksien
mukaan on aina järkevä suosia originaaleja, mutta joskus vasta käännös
täydellistää alkutekstin.* Näin on käynyt yllä siteeraamassani katkelmassa, sen
loppuvaiheilla, kun Brodsky puhuu ”vakaumuksesta, joka sallii lajin jatkaa
elämäänsä”. In a Room
and a Half -esseessä käytetään sanaa species (“the very conviction that allows the species to go on with
its life”), joka viittaa nimenomaan biologiseen lajiin. Suomen kielessä voidaan sen
sijaan puhua sekä eläinlajista että kirjallisuuden lajista, miksei myös
urheilu- tai kasvilajista.
Eva
Siikarlan ilmeinen ja sujuva käännös vahventaa Brodskyn luomaa rinnastusta
muistin ja taiteen välille. Huomio kannattaa laji-sanan ohella kiinnittää
sulkeiden sisään, missä Brodsky huomauttaa, että erityisesti proosan tulisi
olla ylpeä fundamentaalisesta valikoivuudestaan. Useinhan ajatellaan toisin.
Brodsky on kutsunut elämäkertaa ”realismin viimeiseksi linnakkeeksi”, jonka
viehättävyys perustuu tarkalle todellisuuden jäljittämiselle. Kaiken muistava ja kertova
omaelämäkerturi tai tunnustuskirjailija herättää kirjallisessa yleisössä
primitiivistä kunnioitusta. Tällainen illuusio sallii lajin, omakohtaisen
ja/tai pitkäpiimäisesti miljöötään kuvaavan proosan, jatkaa elämäänsä.
Siikarlan ilmeinen ja sujuva käännös vahventaa Brodskyn luomaa rinnastusta
muistin ja taiteen välille. Huomio kannattaa laji-sanan ohella kiinnittää
sulkeiden sisään, missä Brodsky huomauttaa, että erityisesti proosan tulisi
olla ylpeä fundamentaalisesta valikoivuudestaan. Useinhan ajatellaan toisin.
Brodsky on kutsunut elämäkertaa ”realismin viimeiseksi linnakkeeksi”, jonka
viehättävyys perustuu tarkalle todellisuuden jäljittämiselle. Kaiken muistava ja kertova
omaelämäkerturi tai tunnustuskirjailija herättää kirjallisessa yleisössä
primitiivistä kunnioitusta. Tällainen illuusio sallii lajin, omakohtaisen
ja/tai pitkäpiimäisesti miljöötään kuvaavan proosan, jatkaa elämäänsä.
Suomennoksen
alleviivaama rinnastus on tärkeä. Kuinka muisteleva prosaisti voisi olla
essentiaalisessa mielessä rehellinen, kun itse muistikaan ei ole? Oletettavasti
taiteen ei pitäisi vajota vähemmän taiteelliseksi systeemiksi kuin ihmisaivot;
sen solukko, veri, ylipäätään kaikki oksettava ja oksettavan elintärkeä hyhmä.
alleviivaama rinnastus on tärkeä. Kuinka muisteleva prosaisti voisi olla
essentiaalisessa mielessä rehellinen, kun itse muistikaan ei ole? Oletettavasti
taiteen ei pitäisi vajota vähemmän taiteelliseksi systeemiksi kuin ihmisaivot;
sen solukko, veri, ylipäätään kaikki oksettava ja oksettavan elintärkeä hyhmä.
Brodskya
lukeneiden mielissä ”Puolitoista huonetta” -esseen muisti/taide-katkelma
rinnastuu hänen sinnikkyyteensä runouden puolustajana ja proosan – etenkin
sosialistisen realismin – vähättelijänä. Toisaalta kyse on surumielisen
ylpeästä tavasta ylistää taidetta sinänsä. Brodskylle ja hänen
hengenheimolaisilleen taide on olemisen tärkein laji. Se valitsee valitsemisen
jälkeen, luo ”aakkosellisessa epäjärjestyksessä olevan kirjaston” tarjoamasta
kaaoksesta kauniin järjestyksen.
lukeneiden mielissä ”Puolitoista huonetta” -esseen muisti/taide-katkelma
rinnastuu hänen sinnikkyyteensä runouden puolustajana ja proosan – etenkin
sosialistisen realismin – vähättelijänä. Toisaalta kyse on surumielisen
ylpeästä tavasta ylistää taidetta sinänsä. Brodskylle ja hänen
hengenheimolaisilleen taide on olemisen tärkein laji. Se valitsee valitsemisen
jälkeen, luo ”aakkosellisessa epäjärjestyksessä olevan kirjaston” tarjoamasta
kaaoksesta kauniin järjestyksen.
Muisti ja taide ovat samanlaisuudessaan kovin erilaisia järjestelmiä. Ihmislaji
käyttää vajaata muistiaan, yrittää selviytyä ja oppia edes joistain tekemistään
virheistä, mutta paras taide sekä muistaa vajautensa että tekee siitä
voittamattomuutta.
käyttää vajaata muistiaan, yrittää selviytyä ja oppia edes joistain tekemistään
virheistä, mutta paras taide sekä muistaa vajautensa että tekee siitä
voittamattomuutta.
Oscar
Wilde oli optimisti. Elämä jäljittelee taidetta ani harvoin, mutta silloin kun
näin tapahtuu, ollaan ainakin paremman elämän mahdollisuuden äärellä. Joseph
Brodsky ilmaisee taiteen täydellisen vajavaisuuden ja todellisuuden häärinnän
suhteen tarkemmin kuin Wilde. Seuraavan ”Katastrofeja ilmassa” -esseen
tiivistymän haluan muistaa – en ”koko
esitystä”. Sehän olisi mahdotonta ja ankeaa:
Wilde oli optimisti. Elämä jäljittelee taidetta ani harvoin, mutta silloin kun
näin tapahtuu, ollaan ainakin paremman elämän mahdollisuuden äärellä. Joseph
Brodsky ilmaisee taiteen täydellisen vajavaisuuden ja todellisuuden häärinnän
suhteen tarkemmin kuin Wilde. Seuraavan ”Katastrofeja ilmassa” -esseen
tiivistymän haluan muistaa – en ”koko
esitystä”. Sehän olisi mahdotonta ja ankeaa:
Jos taide opettaa ihmisille
mitään, se opettaa tulemista taiteen kaltaiseksi: ei toisten ihmisten
kaltaiseksi.
mitään, se opettaa tulemista taiteen kaltaiseksi: ei toisten ihmisten
kaltaiseksi.
———————————————————
*
Brodsky
esittää vastaavan näkemyksen Katastrofeja
ilmassa -valikoiman esseessä ”Heilurin laulu”. Hänen mukaansa Konstantinos
Kavafisin ohjelmallisen niukka runokieli hyötyy käännösprosessista, jossa
mutkia joudutaan joka tapauksessa suoristamaan.
Brodsky
esittää vastaavan näkemyksen Katastrofeja
ilmassa -valikoiman esseessä ”Heilurin laulu”. Hänen mukaansa Konstantinos
Kavafisin ohjelmallisen niukka runokieli hyötyy käännösprosessista, jossa
mutkia joudutaan joka tapauksessa suoristamaan.
Kommentit (1)
Lehtosen suomennoksessa on pilkkuallergiaa, mutta hän on myös lisännyt pilkun siihen yhteen kohtaan, jonka yhä muistan noin 20 vuoden takaisesta lukurupeamasta: kehotus "Don't cry wolf" oli kääntynyt "Älä itke, susi"… Eli Aisopoksen poika ja susi -satu, johon sanonta on tietenkin viittaus, oli jäänyt ilmeisen tuntemattomaksi.