Katkelmia piiristä

Kirjoitin
viime syksynä Hans Ruinin muistelmateoksesta Kotiin kesäksi (1960). Sivusin samalla Ruinin vävypoikaa,
kirjailija-tutkija-kriitikko Olof Lagercrantzia (1911–2002). Kehuin hänen
pääteoksenaan pidettyä August Strindberg -biografiaa, ja pieni lisäys on
paikallaan. Osasihan Lagercrantz tutkia muidenkin sielua kuin Strindbergin –
esimerkiksi omaansa.
Lagercrantzilta
on julkaistu kaksi muistelmateosta. Molemmat on suomennettu. Vuosi kuusikymmenluvulla (WSOY, 1994)
käsittelee aikaa Dagens Nyheterin palveluksessa ja on minulta lukematta. Aion
korjata virheen, sillä Lagercrantzin lapsuuteen ja nuoruuteen upottautuva Ensimmäinen piirini (WSOY, 1986) osoittautui
erinomaiseksi löydöksi. Vanhojen sivistysherrojen retrospektio on
viihdekirjallisuuttani.
Suomalaisen
painoksen esipuheessa 75-vuotias Lagercrantz ilmoittaa, että Ensimmäinen piirini on epäonnistumisen
seurausta. Hän oli suunnitellut valjastavansa kirjailija Joseph Conradin ”vergiliuksekseen”
ja kertovansa Conradin teosten avulla oman elämäntarinansa. Voimat kuitenkin
ehtyivät:
Jäljelle jäi muutamia luonnoksia
joitten keskuksena ovat minä ja perheeni, ja ne julkaistaan nyt tässä vailla
mitään vaatimuksia. Niissä on jäljellä häivä alkuperäisestä suunnitelmasta mutta
ei kovinkaan paljon.

(s. 6, suom. Timo Hämäläinen)
Juuri
katkelmallisuus ja melankolia tekevät Lagercrantzin teoksesta viehättävän.
Vergilius-teema elää vähintäänkin otsikossa, joka viittaa Jumalaiseen näytelmään. Danten helvetin ensimmäistä piiriä eli limbusta asuttavat hyveelliset ihmiset, jotka sattuivat syntymään ennen
Kristusta. He jäävät pelastuksen ulkopuolelle vaikka ovat kuvitelleet eläneensä
oikein.
Lagercrantz
tutkii perheensä vainajia ja langettaa puolustuskyvyttömille tuomioita. Hän käyttää
kirjailijan etuoikeutta; on yhtä aikaa pahoillaan ja armoton. Agnes-äitiään ja
sukunsa muitakin masentuneita naisia Lagercrantz muistelee hyvällä. Hänen
pääasiallinen vihollisensa on Carl-isä, lannistava, voimakas ja käytännöllinen
aristokraatti. Carlin hahmo kuuluu maailmankirjallisuuden arkkityyppeihin, eikä
Lagercrantz pyrikään keksimään ruutia. Ensimmäinen
piirini
ilmaisee vihansa lakonisesti ja säästellen. Olof tietää, ettei Carl
välitä limbuksessaan, mutta näinkin on kirjoitettava:
Hän oli äärimmäisen
mielikuvitukseton. Elämä oli olemassa hänelle vain konkreettisissa muodoissaan.
Siksi kaikki liikkuva ja henkisesti hedelmällinen kuoli hänen läheisyydessään.
(s. 14)
Ensimmäinen piirini on kuin oikein mitoitettu puhe tai
rock-keikka: yleisö haluaa lisää eikä ehdi kyllästyä. Onneksi Conrad ja
suurteossuunnitelmat menivät menojaan. Jäljelle on jäänyt yllättävän riittoisia
fragmentteja. Esimerkiksi: Lagercrantz muistelee, että hänen lapsuutensa
ensimmäinen käsityö oli päärynänmuotoinen soittokello, jolla sisäkön saattoi
kutsua ruokasaliin. Ylhäiseen perhetaustaan liittyvästä syyllisyydestä –
ylipäätään luokkakysymyksestä – ei tarvitsisi sanoa muuta.
***
Minimalistina
Olof Lagercrantz muistuttaa lauluntekijä Bill Callahania (s. 1966). Molemmat kykenevät
näyttämään häiritseviä yksityiskohtia ja jättämään tulkinnan auki. Callahan-assosiaationi
vahvuus johtunee siitä, että Ensimmäisen
piirini
vavahduttavin katkelma käsittelee seksuaalisuutta. Lagercrantz
palaa 1900-luvun alun kesäpäivään. Perheen kesken oli tapana uida alasti:
Uinnin jälkeen istumme ruohikolla
ja muodostamme alastonryhmän. Agnes, Carl, hoitaja, tytöt. Katselen kaikkea
hämmästyneenä kuin taulua josta puuttuu vain kehys. Carlin elin on noussut ja
seisoo kuin torni keskellä kangasta. Kukaan ei ole huomaavinaan sitä. Kaikki
käyttäytyvät kuin se olisi jotain luonnollista ja tavallista
. (s. 55)
Insestin
ja muunkin mahdollisuudet jätetään auki. Tilanne on uhkaava, koska kaikki
osaavat käyttäytyä. Joko vastaavaa on kohdattu usein tai Carlin hahmo on niin
pelottava, että lapsi tietää tirskahduksen tai avoimen ihmettelyn johtavan
pahoinpitelyyn.
Callahan
rakentaa laulunsa samanlaiselle pimeälle vihjailulle. Hänen suurin hittinsä
Cold Blooded Old Times” (1999) katsoo Lagercrantzin tavoin lapsuuteen.
Callahan
etsii muistoja ”that turn your bones to glass”:
Mother
came rushing in
She
said: ”We didn’t see a thing.”
We
said: “We didn’t see a thing”
Jälleen:
lapset osaavat käyttäytyä. He sitoutuvat olemaan huomioimatta aikuisten jotain. Eikä vihjaileva tyyli
sellaisenaan ole onnistuneen minimalismin tae. Callahan ja vanha Lagercrantz
onnistuvat koska rajaavat tuntemattomansa. Artistinimike Smog, ”savusumu”, ei
edes kuvaa Callahanin poetiikkaa, jossa epämääräisyys on täsmällistä. Sumuverhon
takaa löytyy tietty määrä kamalaa. Siitä ei oikeastaan ole lupa puhua mutta
vain sitä käsitellään. Smogin parhaimman albumin nimikin on eksakti arvoitus: The Doctor Came at Dawn.
Lagercrantzin
isälle elämä oli olemassa ”vain konkreettisissa muodoissaan”. Carl murskasi
Olofin unelmat muistuttamalla realiteeteista. Smogin tuotannosta löytyy vastine
tällekin kokemukselle. Kappaleessa ”Bathysphere” (1995) Callahan kuvaa
lapsuuden haavetta laskeutua meren pohjaan ja elää ankeriaiden kanssa. ”I’ll be
the lost sailor, my home is the sea”, Callahan summaa varhaisen eskapismin.
Mutta sitten siirrytään, kuten Kristeva sanoisi, semioottisesta symboliseen:
When I was seven
My
father said to me:
“But
you can’t swim”
And
I never dreamed of the sea again

Olen
vältellyt ”Bathyspherestä” kirjoittamista. En haluaisi liioitella kappaleen
merkitystä, mutta harvoin vajaaseen viiteen minuuttiin ladataan noin paljon.
Jatkan kuuntelemista ja julkaisen varsinaisen Callahan-esseeni vuonna 2020.
Siihen mennessä ehdin lukea Lagercrantzin Vuoden
kuusikymmenluvulla
. Kirjastossa ei ole varausjonoa.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *