Plainsongs
Plainsongs

Klovni vs. maailma

En
oikein tiedä, mitä ”vapaa-aika” tarkoittaa. Luulen, että monet luovaa työtä
tekevät tuntevat samoin. Jos eivät tunne, ovat onnekkaita. Epäilemättä olisi rentouttavaa
kytkeytyä kanavalta. En tosin tiedä, mitä ”rentouttava” tarkoittaa. Jotain
hieronnan aiheuttamaa?
Olen
viime aikoina tehnyt sekä oikeita että taiteellisia töitä. Kahdeksalta aamulla
työpaikalle kiirehtivän kuuluisi rojahtaa viideltä sohvalle. Perjantaina olisi
perjantaipullon vuoro, halutussa maailmanjärjestyksessä, mutta olen
kieltäytynyt ja kirjoittanut. Rasitukselle antautuminen on tuntunut liian
sallitulta ratkaisulta. Jos osallistuu kahdeksan tunnin ajan yhteiskunnan
pyörien pyörittämiseen, on kannettava vastuunsa ja pyöritettävä jäljelle
jäävinä tunteina toiseen suuntaan.
Taide
ja vapaa-aika tarvitsevat ja hylkivät toisiaan. Ei puhuttaisi hyvästä eikä
huonosta vaan olemattomasta kulttuuritarjonnasta, jos keskiluokalla ei olisi
työn tuomaa varallisuutta ja riittävästi – ei liikaa – joutavia hetkiä.
Kääntäen: taide rajautuu nautinnoksi,
hyvän viinin kaltaiseksi irtiotoksi, jonka ulkopuolella isot miehet ja naiset
tekevät isoja päätöksiä. Vain hullut uskovat, että kirjalla tai elokuvalla on
oikeasti merkitystä.
Saksalaiskirjailija
Heinrich Böll (1917–1985)  kuvaa yhtä
hulluista teoksessaan Erään klovnin
mietteitä
(1963). Alkoholisoitunut päähenkilö Hans Schnier pakenee
aikuisuuden realiteetteja ja pelleilee työkseen. Yleisö vaatii sirkushuveja
vastineeksi ansaitsemalleen rahalle, eikä Hansin ongelmille löydy
sympatiseeraajia:
Klovni tarvitsee rauhaa, hänen on
kuviteltava mielessään se, mitä muut ihmiset kutsuvat vapaa-ajaksi. Muut eivät
nimittäin käsitä, että vapaa-ajan kuvitteleminen on klovnille sitä, että hänen
täytyy unohtaa työnsä, he eivät käsitä sitä, koska he – mikä on heille
itselleen täysin luonnollista – kohtaavat niin sanotun taiteen vasta
omalla vapaa-ajallaan. Ja ongelma sinänsä ovat taiteelliset ihmiset, jotka
eivät ajattele mitään muuta kuin taidetta, mutta jotka eivät tarvitse
vapaa-aikaa, koska he eivät tee työtä
. (s. 132–133)
Böllin
klovni halveksuu porvaria. Rivien välistä voi lukea kateuden. Artistiseen
laskusuhdanteeseen ajautunut Hans arvostaa vanhan liiton työetiikkaa ja
kavahtaa ”taiteellisia ihmisiä”, jotka ymmärtävät esittävän taiteilijan arkea
vielä huonommin kuin kunnon ihmiset.
Hansin
oleminen perustuu irstaaseen kapinaan. Osansa saavat esimerkiksi katolinen
kirkko, kitsaat vanhemmat ja entisen rakastetun puoliso. Viha kantaa, koska
Böllin päähenkilö on yhtä avohaavaa. Ulkopuolisuus ja arroganssi sulavat turvan
kaipuuksi myös vapaa-ajan problematiikassa:
Tarkkailen hyvin innokkaasti
kaikkea, mikä ilmentää vapaa-aikaa: miten työmies työntää palkkapussin
taskuunsa ja nousee moottoripyöränsä selkään, miten pörssimeklari laskee
puhelimen luurin viimeisen kerran kädestään, sujauttaa muistikirjansa
laatikkoon ja lukitsee sen tai miten elintarvikeliikkeen myyjätär riisuu
esiliinansa, pesee kätensä, kohentaa peilin edessä tukkaansa ja huulipunaansa,
ottaa käsilaukkunsa ja lähtee nopeasti – tuo kaikki on niin inhimillistä, että
tunnen itseni joskus jonkinlaiseksi epäihmiseksi, koska voin elää vapaa-aikaa
vain esityksissäni.

(s. 137–138)
Lukija
tiedostaa, että vapauden tavanomaisin muoto tappaisi klovnin. Tuhoisinta, mitä
Hans voisi tehdä, olisi sovinto maailman kanssa. Hullun, myös Vatikaania
vastustavan, täytyy asua limbuksessa, välitilassa. Hän ei saa olla vapaa eikä
vangittu. Taiteelliset ja epätaiteelliset ihmiset tekevät yhtä huonoa taidetta.
Sotaväessä ja yliopistossa etenemistä vältellyt Heinrich Böll tietää mistä
puhuu.
Hans
Schnier kohtaa ihmiset pääasiassa puhelimitse. En yleensä innostu ”hyvästä
dialogista”, mutta Erään klovnin
mietteitä
on poikkeus. Böll lataa raivonsa ja rakkautensa Hansin puheluihin
– sekä itse puhelimeen. Klovni kykenee haistamaan keskustelukumppaninsa
hengityksen luurin välityksellä. Lankapuhelin myös pirisee eri tavalla eri ihmisten
soittaessa. Eloisasti vieraantuneen Hansin solvaukset osuvat maaliin kuin valintalevyn
aukko oikealle numerolle. Pyörivä liike, takaumat ja humala, aiheuttavat
pahoinvointia mutta älyllinen suvereniteetti ei horju.
Jos meidän aikakautemme ansaitsee
jonkin nimen, niin siksi sopisi prostituution aikakausi. Ihmiset tottuvat
huorien sanastoon.

(s. 342)
Klovni
myy itseään mutta vetäytyy esityksensä jälkeen hotellihuoneeseen. Kiihtyneen
prostituution aikakaudella, 2010-luvulla, Hansin työpäivät venyisivät pidemmiksi.
Nykypelle joutuu vaikeroimaan verkossa ettei tiedä, mitä vapaa-aika tarkoittaa.
Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *