Plainsongs
Plainsongs

Kooma ja vaikeneminen

Viime
torstaina Cats on Fire esiintyi ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen.
Hikoilin yleisössä ja mietin, mitä yhtyeet yleensä tekevät tuossa ajassa.
Soittavat viidestä kymmeneen festivaalikeikkaa? Menevät studioon? Kertovat
toimittajalle, että seuraavasta levystä tulee henkilökohtaisin? Uusiutuvat?
Taiteentekijät
vannovat ahkeruuden nimiin, pakostakin. Hiljattain kuollut asiaprosaisti
Johannes Salminen viittaa päiväkirjateoksessaan Varjo Kiasman seinällä (2004) kollegansa Torgny Lindgrenin
ajatukseen vaitiolosta kirjailijoiden ”häpeällisimpänä sairautena”. Luominen on
tapa tehdä katumusta. Hiljaa olevan syyllisyys kasautuu. Kun yhtälöön lisätään
ulkoiset vaatimukset, pakokauhu kolkuttaa ovea.
Myös
rock-yhtyeessä, joka ei toimi,
katsotaan olevan jotain epäilyttävää. Eivät kai he laiskottele? Mielestäni
vähäisen tuotteliaisuuden päivittely kielii ymmärtämättömyydestä. Artistit
puuhaavat pikemminkin liikaa kuin liian vähän.
Cats
on Fire on käyttänyt parhaiden etuoikeutta ja ollut vaiti. Yhtyettä ei ole
näkynyt Solitin kokoontumisajoissa tai Flow’ssa. Ennen keikkataukoaankin Cats
on Fire esiintyi säästeliäästi, ainakin Suomessa. Edellisen pitkäsoiton
ilmestymisestä on kulunut yli kolme vuotta, mikä tarkoittaa popin aikajänteellä
pientä ikuisuutta.
Epäilemättä
Cats on Firen vaitonaisuus selittyy aikatauluvaikeuksilla tai elämäntilanteilla.
En tiedä enkä välitä tietää. Ajattelen, että vetäytyminen on eräs Cats on Firen
salaisista aseista. Mattias Björkasin surulliset ja älykkäät laulut vaikuttavat
suomalaisessa pop-ilmastossa muuttoreiteiltään eksyneiltä linnuilta. En
jaksaisi ihastella silkkihaikaraa tai pikkutrappia, jos nämä istuisivat joka
viikko pihapuussamme. Mutta kun kuulee ”I Am the White-Mantled Kingin” tunkkaisessa
rokkibaarimiljöössä ensi kertaa kahteen vuoteen, on nautittava jokaisesta
sekunnista.
Björkas
kuiskasi Loosen lavalla olevansa nykyään “hiljainen mies”. Väite pitää
kahdessakin mielessä paikkansa. Cats on Firen hiljaisuuden ohella Björkas on
julkaissut hiljaisimman albuminsa, Vasas flora och faunan debyytin nimeltä Släkt med Lotta Svärd (2015). Björkasin
ja Iiris Viljasen akustiset laulelmat ovat herättäneet enemmän huomiota
Ruotsissa kuin Suomessa. Täällä ruotsiksi levyttäminen sysää Vasas flora och
faunan vielä syvemmälle marginaaliin kuin Cats on Firen.
Bertolt
Brechtin ajatusta soveltaen: Mattias Björkas unohdetaan kahdella kielellä.
Uhanalainen laji voi yleistyä, tuhoutua tai säilyttää uhanalaisuutensa.
Björkasin kaltaisille viimeinen vaihtoehto on käyttökelpoisin.
Tukholmassa
asuva Björkas kertoo Helsingin Sanomille
pohjalaisesta nuoruudestaan, johon kuului kolmen vuoden mittainen
”hardcore-kooma”. Poliittinen ja esteettinen ehdottomuus kätki taakseen
tyhjyyden:
Irtauduin aikoinaan hardcoresta,
kun tajusin, että siitä ei seurannutkaan mitään. Vasas flora och faunan levy
käsittelee jollain tasolla sitä pettymystä.
Cats
on Firen viimeisimmän All Blackshirts to
Me
-albumin tavoin Släkt med Lotta
Svärd
piehtaroi romahtaneissa illuusioissa ja keski-ikäistymisen kauhuissa.
Helpotus ja suru soivat rinta rinnan. Cats on Firen ”My Sense of Pride” on
ylittämätön oodi luovuttamiselle, mutta useat Släkt med Lotta Svärdin laulut kiilaavat lähelle. Sukurasitteisessa
nimikappaleessa peilikin on kyllästynyt Björkasin minäkertojan naamaan, eivätkä
lähimmäiset reagoi ystävällisemmin:
Min
småkusin sa att jag liknade ett Angry Birds -svin
Leevi & The Leavings”,
albumin hittisingle, kuulostaa Leevi & The Leavingsilta.
Iiris Viljasen laulutulkinta ja
bändisovitus tekevät kappaleesta katkeran ja suloisen. Nimelläänkin lannistava
Prisma” sitä vastoin tinkii suloisuudesta. Melodia pakahduttaa, mutta mitään
kaunista ”Prismassa” ei ole. Kertoja seisoo syntymän ja kuoleman puolivälissä
eikä jaksa edes viiltää ranteitaan:
Vad
får man, vad får man
Anti-depressiva
Björkasin
hardcore-pettymys vaikuttaa selvimmin kappaleessa “Nog var han en vän”.
Nuoruutensa Vaasaan palaava hahmo muistelee hengailuaan
Rewell-ostoskeskuksessa: kuinka hän ”yritti ajatella kuin Dennis Lyxzén” ja
näki jonkun, joka ”oli ollut natsi”.
”Prisma”
ja ”Nog var han en vän” ovat Släkt med
Lotta Svärdin
avainkappaleita. Häpeällinen, salaa kaivattu nuoruus on
vaihtunut eri tavalla häpeälliseen ja siedettävään aikuisuuteen.
Hemma igen, hemma igen, lauletaan ”Nog var han en vänin”
aluksi. Kuulijakin kohtaa tuttua ja turvallista. Cats on Fire on levyttänyt
saman sävelmän eri sanoilla ja nimellä: ”1914 and Beyond”. Sama pätee
”Prismaan”, joka tunnetaan All
Blackshirts to Me
-albumin avauskappaleena ”Our Old Centre Back”.
Kun
on kerran tehty hyvin, miksi ei hyödynnettäisi kahteen kertaan? Hätäisimmät
syyttäisivät mielikuvituksettomuudesta. Puhuisin mieluummin käsityötaidon
vaalimisesta. Kestävistä raaka-aineista tehty vaate kiertää suvussa. Kuin
Björkas olisi oivaltanut, ettei tällaisia sävelmiä synny vuosittain.*
Onnistumista täytyy palvella.
Hardcore-koomassa
toimittaisiin eri lailla. Oltaisiin vikkelämpiä ja sävellettäisiin kehnommin. Mattias
Björkas kuuluu niihin harvoihin artisteihin, joita orastava keski-ikä, hiljaisuuksineen, pukee.

———————————-
*”1914
and Beyondin” / ”Nog var han en vänin” sävellys on merkitty Iiris Viljasen ja
Mattias Björkasin nimiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *