Kozelek ja Sontag

Julkaisin
huhtikuussa kirjoitelman akustisen kitaran tylsämielisyydestä ja Sun Kil
Moonista. Aihe oli ajankohtainen, koska odottelin Mark Kozelekin (= Sun Kil
Moon) saapuvan Kuudennelle linjalle. Kozelekin kiertueen viimeinen esiintyminen
kuitenkin peruuntui noin tuntia ennen merkittyä kellonaikaa. Klubin oveen
teipatussa lapussa vedottiin sairaustapaukseen, mutta artistin levy-yhtiön
tulkinta on toinen:
Helsinki
is cancelled due to malfunction in PA system and a disoriented sound engineer
and staff.
Nytin uutinen kertoo, että Kozelek oli
ennen Helsinkiin saapumistaan nimitellyt yleisöä Norjassa ja perunut
Stavangerin esiintymisensä ilman perusteluja. Kevättalvella Rumban Jean Ramsay uskalsi kysäistä
Kozelekilta hänen hiljattaisten julkaisujensa heikosta saatavuudesta
vinyyliformaatissa, mihin trubaduuri antoi tyhjentävän vastauksen:
Seuraava henkilö, joka kysyy
minulta tämän kysymyksen… Lyön hänen päänsä katukiveykseen ja annan hänelle
massiivisen aivotärähdyksen ja painun muina miehinä hakemaan jäädytettyä
jugurttia unohtaakseni koko jutun.
Huhtikuiselle
barcelonalaisyleisölleen Mark Kozelek oli lempeä ja tyytyi huomauttelemaan älypuhelinten
käytöstä sekä tympeistä ilmeistä. Syyskuussa Pohjois-Carolinan
Hopscotch-festivaaleilla Kozelek sen sijaan turhautui hälinään ja kehotti
”vitun juntteja pitämään turpansa kiinni” (all
you fucking hillbillies, shut the fuck up
).
Kozelekilla
on ollut yksipuolisia vaikeuksia myös War on Drugs -yhtyeen kanssa, joka oli
aikataulutettu esiintymään samassa tapahtumassa ja samaan aikaan kuin Sun Kil
Moon. Kozelek ei sietänyt järjestäjien huolimattomuudesta johtuvaa meluvuotoa.
Hän improvisoi lavalla War on Drugs -ivalaulua, ja muutaman päivän kuluttua Sun
Kil Moonin kotisivuille ilmestyi vainoharhaisen protestifolkin merkkiteos: ”War
on Drugs: Suck My Cock”.
Kuudennen
linjan henkilökunta oli oikeassa. Mark Kozelekin esiintyminen peruuntui ”sairaustapauksen”
vuoksi. Viimeistään vuonna 2014 hän on pimentynyt, tullut hulluksi. Kozelekin
krooniseksi yltynyt tapa solvata ihmisiä, jotka ovat maksaneet kovan hinnan
päästäkseen kuulemaan hänen laulujaan, on itsetuhoinen. Suhteellisuudentajuinen
ja vakaa artisti selviytyisi myös PA-järjestelmän ongelmista – Kozelek ei. Vanhat
fanit kutsuvat hänen toimintaansa trollaukseksi ja kärsivät esikuvansa
öykkäröinnistä. Ostavaa yleisöä katoaa, ikävän miehen maine leviää.
Hienoa.
Suhtaudun ilmiöön infantiilisti ja välitän Kozelekista, koska hän ei välitä
mistään. Odotan innolla hänen tulevia äänitteitään. Kozelek tuntuu ajautuneen
synkkään liukuun, jossa realiteettien ei luulisi häiritsevän taiteellista
totuutta. Hän on virkistävä ilonpilaaja edustamansa indiefolkin säyseästi
mietteliäässä artistikunnassa. Julkinen, murahteleva eläin, joka toivon mukaan
kykenee kanavoimaan kallonmurskausfantasiansa taiteeseen ja luomaan Benjille (2014) vielä upeamman
seuraajan.
***
Susan
Sontagin pääteoksessa Against
Interpretation
(1966) on miniatyyriessee Simone Weilin persoonasta.
Sontagin mukaan tarvitsemme Weilin kaltaisia mielipuolia, askeetteja ja
kärsijöitä, koska olemme terveitä. Mieltymys poikkeusyksilöihin on kirjoitettu
suoraselkäisiin geeneihimme. Terveyden persoonattomat sävyt, Sontag runoilee,
tarjoavat kehnon pohjan hätkähdyttävyydelle. Ajatus on tuttu, mutta harvat ovat
muotoilleet sen yhtä jäntevästi kuin Sontag:
Some
lives are exemplary, others not; and of exemplary lives, there are those which
invite us to imitate them, and those which we regard from a distance with a
mixture of revulsion, pity, and reverence.
Mitä
kunnioitettavaa on taiteilijassa, joka ei herätä inhon tunteita? Ajoittainen
säälikin on hyvästä. Mark Kozelek on tänä vuonna murjottanut ja tiuskinut kuin
uhmaikäinen lapsi, jollaiset eivät yleensä kirjoita ”Carissan” tasoisia
hautajaislaulelmia. Eikä ulkomusiikillisuuden korttia kannata heiluttaa. Lavalla ja sen ulkopuolella ilmenevän karkeuden limittyminen
sydäntäsärkevään herkkyyteen on ratkaiseva osa Sun Kil Moonin viehätystä.
Mark,
pysy nerokkaana keskenkasvuisena. Kuten Noitalinna Huraa! laulaa: en meidän taloon lisää aikuisia halua.
”Meidän talo”, 2010-luvun pop-tähdistö, on jo tupaten täynnä kypsiä ja terveitä
sieluja. Susan Sontag kutsuu 1960-lukua ”terveyttä tavoittelevaksi ajaksi”. Hän
ei olisi uskonut, kuinka terveeksi ajat voivat muuttua. Kun Suomen suosituin
pop-yhtye antaa albumilleen otsikon Kiitos
ei ole kirosana
, toivo on vähissä.
     
Pelkään,
että muutaman vuosikymmen kuluttua ihmiset eivät enää ymmärrä Sontagin
Weil-esseen sanomaa. Kun Mark Kozelek ja lajitoverinsa ovat kuolleet
sukupuuttoon, epäsovinnaisuuden viehätys alkaa tuntua liian vieraalta, pelottavalta ja – sairaalta.

PS:
Mainittakoon, että Susan Sontagin tunnetuimmat sairausaiheiset esseet ”Sairaus
vertauskuvana” (1978) ja ”Aids ja sen vertauskuvat” (1989) tarjoavat teemaan
varsin erilaisia kulmia kuin 1960-luvun ”Simone Weil”. Suosittelen lukemaan
kaikki Sontagin sairauden käsitettä sivuavat tekstit. Yllättävän moniulotteinen kuva piirtyy.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *