Laihon muistamisesta

Kun Alexi Laiho kuoli, häntä viidestä kymmeneen vuotta nuoremmat painottivat rip-päivityksissään: teinivuosien suosikki. Children of Bodom on millenniaalien – erityisesti maakuntataustaisten poikien – aikuistumisriitti. Vuosituhannen vaihteessa on viillelty, juotu lonkeroa ja yritetty tulkita ”Towards Dead Endin” tabulatuuripinkkaa. Korkeakoulu, kuvataideakatemiaan pyrkivä puoliso ja vuokrakaksio kantakaupungista ovat muuttaneet asioita. Bodom on tungettu kaappiin kolmekymppisen street food -nuoruuden tieltä.

Olen maakuntataustainen ja syntynyt seitsemän vuotta Laihon (1979–2020) jälkeen. En kiinnostunut Children of Bodomista oikeaan aikaan. Hevimakuni oli hitaampi, Black Sabbathin tyrannisoima. Hate Crew Deathrollin (2003) ostin tuoreeltaan, koska levy nautti yläsavolaisissa taidelukiopiireissä yllättävää arvostusta. Olen tutustunut Laihon musiikkiin kattavasti vasta viime vuosina ja saanut paljon. Children of Bodomin subjektiivisen ajankohtaisuuden vuoksi kuolinuutinen tuntuu erityisen raskaalta.

Ei siksi, että olisin odottanut Laiholta enää paljoa. Hänen Bodom After Midnight -yhtyeensä ehti tallentaa uutta materiaalia ja soittaa kaksi keikkaa. En vaivautunut Tavastialle lokakuussa, vaikka koronarajoitusten vuoksi salissa olisi voinut olla mukavan kolkkoa.

Jarkko Jokelainen huomioi arviossaan: ”Illan setti muistutti huolestuttavasti, kuinka Bodomin kaikkein kultaisimmasta kaudesta on ehtinyt vierähtää jo 15–20 vuotta.”

27-vuotiaana kuoleminen on rockmuusikolta looginen valinta. Käytännössä kaikki ovat tehneet mestariteoksensa aiemmin. Brändin tekohengittäminen ja levy-kiertue-levy-sykli eivät välttämättä houkuta. Pakonomainen uudistuminen tai paluu juurille? Ei kiitos. Kolmeakymmentä lähestyttäessä päihdeongelmat ovat ehtineet kroonistua. Ian Curtis oli viisas ja lähti vielä aiemmin kuin 27-klubilaiset.

Hatebreeder, Follow the Reaper, Hate Crew Deathroll – Children of Bodom onnistui kaikessa vuosina 1999–2003. Are You Dead Yet? (2005) on vielä voimakas ja esittelee nuorisolle kitaralegenda Roope Latvalan. 00-luvun loppua kohden Bodomin kansainvälinen suosio kasvoi ja kulminoitui Blooddrunkin (2008) menestykseen Yhdysvalloissa. Musiikillinen innovatiivisuus oli kuitenkin jo hiipunut ja rutiini ottanut vallan. Laiho raahasi Bodomin läpi 2010-luvun mutta väläytti teräänsä liian harvoin.

Halo of Bloodia (2013) ei voi ohittaa. Sekin on jotain, paljon.

Children of Bodomille kävi eri mittakaavassa sama kuin HIMille, joka tunkeutui USA:n markkinoille liian myöhään. Dark Light (2005) ja Venus Doom (2007) ovat tyylipuhtaita mutta silti kalpeita ja ammattimaisia levyjä verrattuna Razorblade Romancen (2000) loistoon.

”Oletko jo kuollut?” 26-vuotias Alexi Laiho kysyi myös itseltään vuonna 2005.

Soundin joulukuussa julkaisema Bodom After Midnight -haastattelu puhkuu intoa. Laihosta ”tuntuu nyt siltä, ettei meitä pysäytä jatkossa yhtään mikään”. Asetelma on monella tavalla surullinen. Pysähdys tuli, ja jo haastatteluhetkellä tiedetään, että Bodom After Midnightista voi tulla korkeintaan Laihon korkean työmoraalin jatke. Keikkakone, tuskin äärimetallin uudistaja.

Jos Laihon aivoissa ja sormissa kyti poikkeus sääntöön, uusi Hatebreeder, loppu näyttää vielä lohduttomammalta.

***

Laihon kuolema uutisoitiin kattavasti maailmalla. Kansalaisten teinimuistojen ohella olen lukenut sarjan nekrologeja ja saanut kaikista samat tiedot: valittu maailman parhaaksi kitaristiksi, kärsinyt päihde- ja mielenterveysongelmista, menestynyt useilla mantereilla.

Helsingin Sanomat pyrki syvemmälle ja julkaisi Mervi Vuorelan esseen, jota hänen toimittajaystävänsä ylistivät Twitterissä. Ehkä teksti myös syntyi ryhmätyönä; niin tyypillinen se on aikansa kulttuurikirjoittajakunnalle. Vuorela laskee Laihon epäonnistumiseksi sen, että tämä ei sukeltanut ”mielensä syövereihin” kuin Kurt Cobain. Voisin – koska lehtiesseessäkin voi – luetella lisää artisteja, joita Laiho ei muistuttanut. Hän oli aivan erilainen kuin Billie Holiday. Tai Sufjan Stevens. Children of Bodom ei onnistunut tekemään Carrie & Lowellin veroista albumia, jolla Laiho avaisi suhdetta äitiinsä. Miinukset siitä.

Vuorela pyrkii selvittämään, oliko Children of Bodom ”menestystarina myös musiikillisesti”. Hän luettelee genrejä, joista Laiho ammentaa, mutta kiirehtii toteamaan, että elementit eivät yhdisty ”koherentiksi kokonaisuudeksi”. Jos kirjoitelma käsittelisi poliitikkoa tai kirjailijaa, lukijalle annettaisiin esimerkkejä. Yleislehdessä julkaistavan musiikkijournalismin kultainen sääntö tulee väliin: älä kirjoita musiikista. Tunnelma menee pilalle, jos nostaa esiin ”Sixpounderin” ja yrittää argumentoida, mikä tekee kokonaisuudesta epäkoherentin.

Laiho osasi kyllä tehdä hyviä biisejä, mutta niiden ytimessä oli aina ennen kaikkea kitarataituruus. Ei tunne, ei tunnelma, ei sanat eikä lopulta edes riffit, vaan virtuoosimainen kitaratekniikka.

Perustele, ole hyvä. Vuorelan väite haroo oikeaan suuntaan mutta jää tahallisesti vajaaksi. Esimerkiksi Follow the Reaperin kivijalat ”Hate Me!” ja ”Everytime I Die” eivät rakennu ”ennen kaikkea” kitarataituruudelle. Viimeksi mainittu nojaa painostavaa tunnelmaan ja kertosäkeen rytmilliseen oivallukseen, joka on huvittavan yksinkertainen. ”Hate Me!” on punkmetalhybridi, kokoelma kekseliäitä riffejä. Teksti ei alennu avaamaan itsetuhoisen mielen syövereitä. Olennaisin välittyy viiltämällä pintaa. ”I despise everything I see!”

Esseessä mainitaan yksi Children of Bodomin kappale, ”Living Dead Beat”, sitaattilähteenä. Laihon Kylähullut-sivuprojektille omistetaan useampi virke, jotta viimeinenkin 2020-luvun lehtiesseen kriteereistä täyttyisi: miesnero paljastuu joksikin, tällä kertaa rasistiksi.

Vainajan kritisointi ei ole epäkunnioittavaa. Konkretian puute analyysissa ja aikalaismantraan turvaaminen ovat.

Mieluummin katselen kolmekymppisten postaamia kuvia kaapin perältä löytämistään COBHC-pipoista. Tai kuuntelen, kun Dave Mustaine kaipaa Laihoa ääni värähdellen.