Mammutti alusta loppuun

 

Kai Ekholmin Jörn Donner, kuinka te kehtaatte (2020) on hieno teos. Kaltaistensa ohella se on joutunut syömään keskinkertaisia ja surkeita teoksia. Ekholm osoittaa, miten elävää lukeneisuus parhaimmillaan on: otetaan kaikki haltuun, ajatellaan itse, annetaan arvostuksen ja turhaumien näkyä. Ekholm painottaa että ei ole kirjoittanut elämäkertaa vaan henkilökuvan. Hän olisi voinut odottaa vuosikymmenen, syventää tutkimuksiaan ja tulla ulos tuhatsivuisen, paksusti lähdeviitoitetun DONNERIN kanssa. Jörn Donner, kuinka te kehtaatte tuntuu järkevämmältä ratkaisulta. Päähenkilöllä oli tapana reagoida vielä nopeammin. Hänkin oli lukenut gargantuamaisen kasan kirjoja. Pohjatyö luo edellytykset töksäyttää.

Ekholm on lukenut Mammutin (2013) ja osaa puhua muustakin kuin sen koosta. Kritiikki ja vuosien varrella seuranneet hajakommentit eivät ole saaneet Donnerin tilinpäätöksestä otetta. Olen itsekin puhunut Mammutin lukukelvottomuudesta, koska olen ollut haluton paneutumaan. Talvella 2013 hyydyin ennen sataa sivua. Uusilla yrityksillä loikin sinne tänne, kunnes myönsin itselleni, että haluan mieluummin lukea hyviä kirjoja.

Mammuttiin ei pidä suhtautua noin vetelästi. ”Siitä puuttuu lukemista ohjaava teoksellinen hahmo”, Ekholm ohjaa. Minua alkoi hävettää. Toisin kuin monet (yllättävän monet, teosta on niukasti saatavilla), en käytä Mammuttia sisustuselementtinä. Hain omani SKS:n kirjastosta, josta on kivenheitto Pohjoisrantaan. Hyvälle karmalle olisi käyttöä, ajattelin, kun aloitin Mammutin lukemisen noin neljättä kertaa. Tällä kertaa jatkaisin päätyyn saakka, kivun kautta ja hyvyyden ohi.

Kolme viikkoa myöhemmin laskin Mammutin käsistäni. Listaan alle viisitoista havaintoa, joita en viitsi asetella koherentin esseen muotoon. Donnerin haamu nauraa minulle muutenkin.

1. Toisena lukupäivänä olen merkinnyt päiväkirjaani: ”150 sivun perusteella paljon parempi kuin muistin tai kuvittelin.” Mammutin alku onkin jäntevä. Donner esittelee Fredrik Kockin, kertoja-arkistonhoitajansa, jonka on määrä ”kannibalisoida” J:n aineistoa. Kaksikko sukeltaa lapsuuteen, jota Donner muistelee kuin kunnioittaisi juuriaan. Välillä hänen on piikiteltävä Alexander Stubbia, mikä sirpaloi klassista biografiakerrontaa virkistävällä tavalla.

2. Mammutissa on satoja sivuja asiallista, historioitsijan otetta lähestyvää kuvausta lähimenneisyydestä. On 1940-luvun Kruununhaka, 1950-luvun nuori älymystö, 1960-luvun kumoukset, 1970-luvun krapula ja niin edelleen. Mammutti rönsyilee ja juoruaa mutta myös opettaa.

3. “Miksi oikeastaan halveksia tai aliarvostaa ns. tavallisten ihmisten elämää töineen, perheineen, eläkkeelle jäämisineen, harrastuksineen, matkoineen? Miksi ei.” (s. 40) Donnerin kielen viehättävimpiä piirteitä on kysymysmerkin korvaaminen pisteellä. Vanhemmiten siitä tulee hänelle maneeri. Miksi Donner enää kyselisi. “Miten voin merkitä muistiin kaikki nämä muistot. Liimailemalla niihin lappuja, joilla ei ole mitään merkitystä muille.” (s. 28)

4. Merkitystä, muille. Ekholmin kiteytys on allekirjoitettava: ”Mammutti ei ole vuoropuhelua lukijan kanssa, vaan toisen Donnerin. Tällä kaikella ei ole enää paljon tekemistä taiteella viestinnän kanssa.” (Ekholm, s. 291) Tämän sisäistäminen on avain Mammuttiin, joka ei ”aukea” millään tunnetulla menetelmällä. Donner on kirjoittanut suurimman kirjansa eikä halua, että sitä luetaan. Ainakaan hän ei tee lukijaa lähestyviä eleitä. Katkelmat kirjeistä, päiväkirjoista ja aiemmista teoksista ovat karkeasti ylipitkiä. Mörkö näyttää lomakuvia jotta saisi ajettua vieraansa pakkaseen.

5. Olen työni puolesta kiinnostunut Donnerin pitkälle viedystä epäkommunikaatiosta. Haaveilen kirjoittavani teoksen, joka ei välittäisi edes sylkäistä lukijaa kohti. Lukijan ajatteleminen steriloi kirjailijan. En kysy, miten paheesta päästään, eikä Donner vastaisi. Jos Mammutti on provokaatio, se on sitä eleenä ja esineenä. Yksittäisten väitteiden ja asenteiden tasolla ei niinkään. Donner heittelee kohua herättäneitä kommentteja lapsistaan ja kyvystään onanoida molemmilla käsillä. Lauseista kuultaa täydellinen välinpitämättömyys. Provokaattori jäisi jännittyneenä odottamaan vihareaktioita – siis kommunikoisi, saatanallisesti. Donner puolestaan laahustaa Kolmeen Kruunuun, ottaa viskin ja kirjoittaa seuraavana päivänä lisää. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnosta. Norsun voi opettaa kulkemaan posliinikaupassa, Mammuttia ei. Donner on jo syntyessään kuollut sukupuuttoon ja rikkoo astiat, jotka sattuvat tielle.

6. Yli tuhatsivuisten teosten sarjassa Mammutti on David Foster Wallacen Infinite Jestin (1996) vastakohta. Pian ilmestyvä suomennos poistaa viimeisenkin perusteen olla lukematta Wallacen pääteosta. Infinite Jest ei ole vaikea vaan pitää hysteerisen tarkasti huolta lukijastaan. Wallace onnistuu mahdottomassa eli kirjoittaa viihdyttävän, helposti lähestyttävän, filosofisen ja post-postmodernin aikalaiskuvauksen ihmisenä olemisen piinasta. Infinite Jest ei harhaile, Mammutti tekee pääosin sitä, yksinäisyydessään. Wallace vastustaa kyynisyyttä vaikka osaa olla synkkä. Kahdeksaakymmentä lähestyvälle Donnerille kaikki on ”kakkaa”. Hän ei aina jaksa käyttää verbiä ilmaistessaan antipatioitaan. Infinite Jestin henkilögalleria on laaja, mutta Wallace tuntuu välittävän ohuimmistakin luomuksistaan. Mammutissa vilisee vielä enemmän hahmoja, eläviä ja kuolleita. He ovat pahvia ja pysyvät pystyssä hetken, kunnes Donner alkaa puhua itsestään tai laittaa Kockin puhumaan itsestään puhuvasta Donnerista. Infinite Jestin viiteosio on laaja ja sisällön kannalta ehdottoman relevantti. Mammutin kuvaliiteosio on vähintään yhtä suuri mutta järjetön. Edes lopun peniskuva ei pelasta.

Infinite Jest on parempi, tietenkin. Hyvyyden kategoriaa ei pitänyt sekoittaa tähän. Mammutti on röyhkeämpi, hapettomampi, seniilimpi, rumempi, groteskimpi, mammutimpi.

7. Ekholmin mukaan Otava esitteli Donnerille ”puolen sataa juristien merkkaamaa kohtaa”, jotka saattaisivat aiheuttaa oikeusjutun. Kirjailija reagoi antamalla kustantajalleen vuorokauden aikaa punnita, ottavatko he Mammutin sellaisenaan vai eivät. Hän ei myöskään suostunut kustannustoimittajansa Martti Anhavan poistoehdotuksiin. Pitkä yhteistyösuhde katkesi. (ks. Ekholm, s. 288–289) Mammutissa on loputtomasti tarinoita tunnetuista ihmisistä juomisineen, sukupuolielämineen ja oikkuineen. ”Tarja Halonen nipisti minua takapuolesta eduskunnan täysistunnossa, kun seisoin hänen vieressään.” (s. 904) Vanhukset tai perikunnat eivät ole lähteneet käräjille, koska edes Mammutissa mainitut henkilöt eivät jaksa lukea Mammuttia.

Kirjassa on nykyään turvallista solvata. Kun lukijoita ei ole, tila on lähes yksityinen. Donnerille täysin – vaikka joku lukisikin.

8. Donner ei keräile moottoripyöriä tai kuuntele heavy metalia. Silti Mammutista löytyy puolen tuhatta kohtaa, jotka täyttävät nk. toksisen maskuliinisuuden määritelmät. Kertoja-Fredrikin sukunimi viittaa siihen, mihin Armi Ratia kuulemma aina pyrki tarttumaan. Kuten tiedetään, Jörnillä on ollut ongelmia isällisen hellyyden osoittamisessa. Muka-siveissä panojutuissaan Donner on karikatyyritason sika, nykyfeministien silmissä ehkä jo vaaraton reliikki, kuollutkin. Traagisin runkkausproosa syntyy juuri ennen loppua, kuihtuneena vanhuksena: ”[R]oskapostinsuodattimeni päästää läpi viestejä joiden aiheena on erectile dysfunction.” (s. 915)

9. Dante kirjoittaa elon keskimatkasta ja synkän metsän samoilusta eli Mammutista. Tiheän alun jälkeen Kock/Donner eksyttää Donnerin ja kolme itsetuhoisinta lukijaansa. Kirjeet rakastetuille, matkakertomukset ja analyysit eurooppalaisuudesta alkavat helposti eivätkä lopu koskaan. Leikekirjarakenne havainnollistaa Donnerin kypsymistä kirjoittajana. Voimansa tunnossa hän laverrellut ja ollut yllättävän toiveikas. Ruotsissa, Bergmanissa, EU:ssa tai Ahtisaaressa on ollut mahdollisuus. Donner ei olisi ajautunut politiikkaan ilman ratkaisukeskeisyyttään, toivoaan. Kun leikemateriaali lähestyy 2010-lukua ja syövät alkavat vaivata, Donnerin kieli terävöityy. Optimismi haihtuu. Syntyy murahteleva Donner, kosmopoliittitaiteilijan karkea ja viimeiseksi jäänyt inkarnaatio.

Pidän hänen 2000-luvustaan eniten: ”Ikään kuuluvaa paskaa putoaa taivaalta päälleni.” (s. 894) Mammutin ilmestyttyä Donner muisti, että kirjan voi koostaa myös pelkistä happamista arkihavainnoista. Pikku Mammutti (2015) on alkuteokseensa nähden virheetön koska siinä ei ole tasoja.

10. Mammutin Donner ei kiinnostu myöskään arroganssinsa epäjohdonmukaisuudesta. Hän osoittaa suurta pikkumaisuutta ja valittaa vuosikymmeniä vanhoista kritiikeistä tai kommenteista illanistujaisissa. ”Luvattu kansainvälinen läpimurto ei toteutunut”, Donner kuittaa kehutun Berliini-raporttinsa vastaanoton (s. 295). Hän kokee olevansa aliarvostettu ja vuodattaa katkeruuttaan Väinö Linnan ja Christer Kihlmanin kaltaisia ”suurkirjailijoita” kohtaan. Toiset ovat pyhittäneet itsensä vaikenemalla, Donner on kirjoittanut. Hän kokee tehneensä liian arvokasta työtä suomalaiseen makuun mutta ei vakavista yrityksistään huolimatta kykene jättämään kotimaataan. Välähdyksenomaiset onnenhetket kannattelevat: ”J huomasi, että ainakin joku tiesi kuka hän oli, kun eräs nuori mies Champs-Élyséesillä pyysi hänen nimikirjoitustaan.” (s. 417)

11. “J ei kirjoittanut ikuisuutta varten. Hän kirjoitti hetkessä tunteen viemänä.” (s. 493) Mitä tapahtuu, kun julmuuksiin sakka tunteeton ihminen, joka omistaa elämänsä kirjoittamiselle, kieltäytyy ikuisuudesta ja yrittää ”elää hetkessä” vaikka jumiutuukin henkilöhistoriaansa? Tapahtuu Mammutti. Tapahtuma on traaginen, ja lukija saa seurata sitä lasin läpi, jos jaksaa roikkua ikkunalaudalla Pohjoisrannassa. Kutsua sisään ei tule.

12. Jukka Kemppinen spekuloi Ekhlomin teoksessa, että Donner kärsii fiktioproosassaan samoista ongelmista kuin Paavo Haavikko romaaneissaan ja myöhemmissä runoissaan: ”[H]än ei ole aidosti kiinnostunut ihmisistä eikä maailmasta muutenkaan.” (Ekholm, s. 264) Laajennan tulkintaa näennäisen epäfiktiiviseen Mammuttiin. Ei vaadi suurta älykkyyttä kutsua Donneria itsekeskeiseksi. Hän teki narsismistaan taidetta yli puolen vuosisadan ajan. Kun Donner käsittelee Diktoniusta tai Mannerheimia, hän huolehtii, että kyse on Hänestä käsittelemässä suosikkejaan. Olisi sievää pitää tällaista kirjailijan heikkoutena.

Entä jos Mammutti paljastaa, että Donner ei ole ollut riittävän kiinnostunut edes itsestään? Perustuuko järkäleen uuvuttavuus omakuvan kursorisuuteen? 2000-luvun synkistä päiväkirjamerkinnöistä voi erottaa piiloviestin, jossa voimansa kadottanut J. katuu, ettei hänellä ollut malttia kunnolla pysähtyä peilin eteen silloin, kun oli voittamaton. Mammutin nykyhetkessä hän tuijottaa peiliin koska ei jaksa liikahtaa sen edestä. Kuva on ruma mutta sentään kokonaisempi kuin vuosina, jolloin hän eteni puolijuoksua elokuvasta, kirjasta ja naisesta toiseen.

Narkissos on tehoton kun vain katselee itseään, Donner on saattanut ajatella kolmekymppisenä. Narkissos ei joutunut elämään näin vanhaksi, hän on jatkanut ajatusta 2010-luvulla.

13. Mammutin itseironia viehättää, kun sävy on tummanharmaa tai musta. Kun oman surkeuden korkea veisu hehkuu punaisena, otan taka-askeleen. Kliimaksi saavutetaan sivuilla 908 ja 909, joille lukija saa ”niin halutessaan kirjata kaiken mitä J on saanut aikaan Suomen, Ruotsin, elokuvataiteen, politiikan ja kirjallisuuden hyväksi”. Merkittävä henkilö, kuitenkin. Mammutti on kirjallinen roskalava, jossa ripuli- ja kiimakuvaukset tuntuvat olennaisilta, Facebook-tason tykkäyskerjuu ei. Silmänisku polvirukousasennossa on pelkästään hölmö ele.

14. Donner on hämmentävän useana vuonna katkera siitä, että ei ole saanut kutsua itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Etenkin Halosen linja vaivaa Donneria, ja paikalle päästyään hän ihmettelee, miksi nyt. Vuonna 2006 Donnerilla tuntuu olleen vauhdikas itsenäisyyspäivä aivan linnan liepeillä: ”Kalakeittoa. Neuvottomuutta. Menin ulos, kiersin koko Katajanokan. Ruokaa 14.30. Bitten pataa. Casino Royale. Kakkaelokuva. Marian Helmeen, viski. Ville Valo, matkalla Halosen juhlavastaanotolle. Osa tanssiaisista televisiossa. Nyt Pohjoisrannassa. Stefan Lindfors soitti, ystävä. Paremmalla tuulella, jostakin syystä. Ryhdistäydy. Nyt 20.30.” (s. 829)

Kai joku voi vastustaa tuollaista proosaa. Itse silppuaisin Isälle ja pojalle (1985) hätäisesti annetun Finlandia-palkinnon ja ripottelisin palaset Mammutin parhaille kohdille.

15. “Intellektuellin elämä on tätä, ja kirjoittaessani tätä kirjettä minä elän, sillä ainoa elämä jonka koen todellisena on tämä jota elän kirjoituskoneen ääressä. Muu on eritteitä, ohimeneviä lohdun hetkiä ja niin edelleen.” (s. 384) Kirjeen sai Donnerin tuore ex-vaimo vuonna 1962. Mammutin takakannessa lukee polleasti: ”Olen elänyt sen.” Kirjesitaatista olisi saanut osuvampaa materiaalia. Elämä on vain kirjoittamista, kunnes eritteet valtaavat ainoan puhtaan osa-alueen. Mammutti on looginen päätepiste tapahtumaketjulle. Olen lukenut sen, seuraavaksi ehkä joku hyvä kirja.

kulttuuri kirjallisuus
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *