Nabokovin aika

Vanhenen
kun ajattelen vanhenemisen ikävyyttä. Ajan lonkerot tunkeutuvat kaikkialle,
jopa kirjallisuussuhteeseen. Kun lukioikäisenä luki klassikon, saattoi tuntea
varauksetonta ylpeyttä. Nykyään kanonisoidusta mestariteoksesta vaikuttuminen
raahaa mukanaan turhamaista häpeää, joka tivaa: ”Miksi vasta nyt?” Kun
50-vuotiaana saan kahlattua Painovoiman
sateenkaaren
, en enää ilkeä kertoa sitä.
Myöhään
on niukasti parempi kuin ei milloinkaan. Vaikutuin Vladimir Nabokovin Lolitasta silloin, kun vaikuttuminen oli
mutkatonta. Eräs Naurua pimeässä
-romaanin henkilöistä päätyi Tapan sut
-esseekokoelmaani. Sen sijaan Nabokovin magnum opuksena pidettyä Adaa onnistuin väistelemään lokakuuhun
2014 saakka. Latentti piina on ohi. Pian Adan jälkimainingit täydentyvät tuoreella Pale Fire -suomennoksella Kalvas
hehku
. Mykistän suorituskeskeisen häpeän ja julistan Vladimir Nabokovin
kirjasyksyni valtiaaksi.
Gummeruksen
vuoden 1971 painoksen kansi asemoi Adan
jonkinlaiseksi Lolitan jatko-osaksi.
”Ada ja Lolita, kuin siskokset, nymfettejä kumpikin” on harhaanjohtava
mainoslause, sillä Ada liikkuu
esipuberteettia laajemmalla, liki sadan vuoden aikajatkumolla. Pedofiiliset
motiivit ovat korvautuneet insestisillä. Pelkkää eroottista stimulanttia
etsivät lukijat joutuvat tekemään vielä enemmän töitä kuin Lolitan kanssa.
Ada on suurteos ja tiedostaa sen.
Nabokov kirjoittaa yhtä jyhkeää sukukronikkaa kuin 1800-luvun venäläiset
eepikot. Toisaalta hän torpedoi psykologisen samaistuttavuuden illuusiota,
tekee postmoderneja väliintuloja ja leikkii lukijan odotuksilla.
Intellektuaalinen ja himokas, juonivetoinen ja esseistinen, raskasmielinen ja
huvittava – Adan suunnat ovat monet.
Silti teosta ei voi syyttää sekavuudesta. Nabokovin suvereniteetti kantaa.
Serkkuja
läheisemmiksi sukulaisiksi paljastuvien Van ja Ada Veenin rakkaustarina toimii
teoksen kehyksenä. Epäsovinnainen halu, nuoruuden haihtuminen, taiteellinen
kunnianhimo, kosto ja kuolema ovat teoksen vuorottelevia ja toisiinsa
limittyviä teemoja, mutta ennen kaikkea Ada
tutkii ajan olemusta. Nabokovin 1950-luvulla työstämä The Texture of Time -projekti on siirtynyt Adan päähenkilö-kirjailija Van Veenin nimiin. Teoksen neljäs
pääluku, Vanin ”Ajan tekstuuri” -teosta käsittelevä pohdinta, muodostaa Adan filosofisen ytimen. Tätä edeltävien
satojen sivujen hienoviritteinen muistelmaproosa raskauttaa teoreettisen osion:

Aika joka minua kiinnostaa on vain
se Aika, jonka minä olen pysäyttänyt ja jota minä tarkasti valvon tahtoani
jännittämällä.
(s.
469)
Ainoastaan
pysäytettyä aikaa voi kuvitella tarkastelevansa. Ada painottaa, että jokainen muistelija toimii kirjailijan tavoin
– jäädyttää loittonevan aika-aineksen, uhmaa kronologiaa, tekee mielivaltaisia
painotuksia ja poistoja. Nabokoville nykyisyys on katoamaan tuomittu piste,
jonka voi käsittää vain kiinnittymällä menneisyyden tasoihin. ”Carpe diem”
-ajatus muotoillaan Adan sivuilla tyylikkäämmin
kuin uuden vuosituhannen yritysvalmentajien powerpointeissa. Keski-ikäinen
tuntee vuosien hujahtavan ohitseen, 8-vuotiaan kesälomakin kestää ikuisuuden:
Tuo ”nopeutuminen” riippuu
nimenomaan siitä, ettei Aikaa valvo.
Ada on Ajan valvomisen korkea veisu.
Nabokov etsii hetkiä, jolloin ”todellisuus pudottaa lainausmerkkinsä” (s. 194).
Jäljet johtavat nuorten vartaloiden kohtaamisiin, mutta Ajan ja Adan edetessä suru ottaa valtaa. Loppua
kohden Nabokov jättää yhä enemmän sanomatta. ”Ajan tekstuuri” -osuuden
jälkeiset huomiot sydämenlyöntejään laskevasta Van Veenistä ovat totisesti
pudottaneet lainausmerkkinsä eivätkä enää taivu noukkimaan niitä vanhainkodin
lattialta.
Kuten
Naurua pimeässä -teoksen lukeneet tietävät,
Nabokov osaa olla ilkeä. Myös Adassa
harjoitetaan dialogia, jossa hyväntahtoinen huumori ja myrkkynuolet sekoittuvat
toisiinsa. Mykistävän pahasti sanoessaankin Van Veen on seurapiirivirtuoosi.
Eräänlaisen
julmuuden huipentuman Ada saavuttaa,
kun kaksintaistelussa haavoittunut Van joutuu sairaalalepoon. Osastolla hän
kohtaa kuolemaa tekevän musiikinopettaja Phillip Rackin, jonka kanssa Ada on
oletettavasti pettänyt Vania. Nabokov herkuttelee kostolla. Hän pakottaa puolustuskyvyttömän
Rackin kuuntelemaan Vanin luennon kärsimyksistä, jotka syntinen kohtaa
kuoltuaan:
Ihmismieli, joka on luonnostaan
monisti, ei voi hyväksyä kahta tyhjyyttä; hän tietää että on ollut yksi
tyhjyys, hänen biologinen olemattomuutensa loputtomassa menneisyydessä, sillä
hänen muistissaan ei ole siitä kerta kaikkiaan mitään ja se tyhjyys, koska se
on tavallaan menneisyyttä, ei ole liian sietämätön. Mutta toinen tyhjyys – mikä
ehkä ei ole sekään niin kovin sietämätön – ei ole loogisesti hyväksyttävä. – –
– Ikuinen Rack, loputon ”rackisuus” ei ehkä ole paljon, mutta eräs seikka on
varma: ainoa tietoisuus joka tämänjälkeisessä säilyy, on tietoisuus tuskasta.
(s. 277–278)
Toinen
prenataalinen tyhjyys on liikaa pyydetty. Nabokov maalaa havahduttavan
helvettikuvan, jossa Rack-uhri joutuu virtsahätäisenä ”kaukaisen urinaalin
edessä” kiemurtelevaan jonoon. Kalpene, Hieronymus Bosch!
Vanin
saarnan päätteeksi Nabokov tekee kerronnallisen äkkikäännöksen, jota ei ole
syytä kuvata tässä. Lainausmerkeille on käyttöä, mutta kirjallisuudellisuus ja paatos pelaavat jälleen esimerkillisesti yhteen. Kostonhimo
tyydytetään tuonpuoleisen analyysilla, lihanhimo tämänpuoleisen teoilla, joille
kirjailija antaa uudenlaisen elämän.

En
usko, että Adan lukeminen vie aikaa.
Aika hidastuu, jopa pysähtyy, kun siihen keskittyy.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *