Päättymätön usko

David Foster Wallace ei ollut erityisen kiinnostunut esseeteoksen kompositiosta. Hänen lehtijulkaisujaan on myöhemmin koottu kansiin. Suomennoskokoelmaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) mahtuu tekstejä pitkältä aikaväliltä: ”Tennistä ja tornadoja” julkaistiin vuonna 1992, ”Hummereita yllin kyllin” vasta 2004, vuotta ennen ”Tämä on vettä” -valmistujaisjuhlapuhetta. Myös alkukieliset A Supposedly Fun Thing I’ll Never Do Again (1997), Consider the Lobster (2005) ja Both Flesh and Not (2012) sisältävät Wallacen asiaproosaa laajalla aikajänteellä.

Kun aiheena on WTC-isku tai McCainin kampanja, kirjoitusvuosi nousee kohosteiseksi. ”Joseph Frank’s Dostoevsky” on esimerkki ajattomammasta Wallace-esseestä. Noteerasin ilmestymisvuoden vasta usean lukukerran jälkeen, vaikka kyseessä on suosikkini DFW:n ei-fiktiivisestä tuotannosta. Ei kai tietty kohta 1990-luvusta paina Dostojevskin eli ikuisuuden rinnalla. Silti: Consider the Lobsteriin valitun ”Joseph Frank’s Dostoevskyn” ensiesitys tapahtui The Village Voice -lehdessä huhtikuussa 1996.

Vuosi oli vasta alussa, mutta Wallace oli jo ehtinyt julkaista muuan romaanin. Päättymätön riemu ilmestyi 1.2.1996. Siis reilua kahta kuukautta, muutamaa viikkoa, yhtä kirjastolainan uusintaa, tuskin ainuttakaan parturikäyntiä ja harvoja täysin unettomia öitä aiemmin kuin ”Joseph Frank’s Dostoevsky”. Kirjailijan pölypussi ei välttämättä ehtinyt täyttyä julkaisujen välillä. Päättymätöntä riemua piti promota ympäri maata.

Suurromaanin kirjoittaminen vei Wallacelta vuosia. Dostojevski-essee on saattanut odottaa julkaisuaan. Nämä kaksi kuvaavat Wallacen ajattelua suunnilleen samassa vaiheessa uraa ja elämää.

Kirjallisuusessee on intiimi laji. Kirjailijat poseeraavat, kun avautuvat sukupuolielämästään tai päihdeongelmistaan. Kun aiheena on esikuvallinen kollega, suojaukset tippuvat. Wallace antaa professori Joseph Frankille, massiivisen Dostojevski-teossarjan tekijälle, asiallista kiitosta. Näin DFW pääsee kertomaan, miksi FMD:n pitäisi olla jokaiselle olemassaoloonsa vakavasti suhtautuvalle lukijalle ohittamaton. Wallace fanittaa Dostojevskiä verbin parhaissa merkityksissä. Hän uskaltaa roikkua idolissaan, myöntää mitättömyytensä tähän verrattuna.

Tuttua kristityille – kuten synnintuntoiselle Dostojevskille. Tuttua Wallacelle, jolta puuttui Jumala – ja joka polvistuu esseessään kysymään:

How can somebody have faith before he’s presented with sufficient reason to have faith? Or is somehow needing to have faith a sufficient reason for having faith? But then what kind of faith are we talking about?

Wallace ihailee Dostojevskin uskallusta kirjoittaa Tärkeistä Asioista: moraalista, kuolemasta, tahdosta, rakkaudesta, vapaudesta, itsemurhasta, uskosta… Dostojevskin huolena on ihmisenä oleminen arvojen, ajatusten ja viettien ristitulessa. Wallace luettelee Dostojevskin henkilöhahmoja, jotka jäävät lukijan sisälle pysyvästi: on kirkasotsainen Myškin, vastenmielinen Smerdjakov, hyväsydäminen Sonja ja pateettinen Raskolnikov. Kyse ei ole vain ”pyöreistä” henkilöhahmoista, kuten kirjallisuustiede sanallistaisi. Dostojevskin luomukset elävät.

***

Vikkelimmät lukijat tiesivät jo huhtikuussa 1996: Wallace on tehnyt Dostojevskit! Päättymättömän reimun suhde Karamazovin veljeksiin on sittemmin muotoutunut omaksi tutkimushaarakseen. Timothy Jacobs kirjoittaa ”Incandenzan veljeksistä”, eikä Dmitrin, Ivanin ja Aljošan löytäminen Päättymättömästä riemusta ole hankalaa. Olennaisinta lienee, että Wallace onnistuu pääteoksessaan noudattamaan ja osin nostamaan standardeja, jotka hän Dostojevski-esseessään luonnostelee.

(Mainittakoon: luin juuri ilmestyneen Päättymättömän reimun taittovedokset elokuussa palkkiota vastaan. Infinite Jestiin tutustuin ensi kertaa talvella 2011. En siis ole yliluonnollisen nopea – tai puolueeton, sillä Siltala on kustantajani. Toivon Päättymättömälle riemulle menestystä. Toiveeni jakaa koko lukeva Suomi, kymmenet hyvät ihmiset.)

Wallacen alter ego Hal Incandenza on vielä vaikeammin unohdettava henkilöhahmo kuin Ivan Karamazov. Parannukseen pyrkivä Don Gately nousee Päättymättömän riemun toiseksi päähenkilöksi ja lukijankin mentoriksi. James Incandenza, itsemurhaan päätynyt eksentrinen elokuvaohjaaja, kantaa messiaanista auraa. Lyle on pelkästään outo, Michael Pemulis rasittava ja Randy Lenz limanuljaska. Kireä Avril Incandenza paljastaa itsestään vähemmän kuin huntuun verhoutuva Joelle Van Dyne. Päättymättömän riemun avainnaisiin verrattuna Rikoksen ja rangaistuksen Sonja vaikuttaa joka tapauksessa luonnosmaiselta.

”Joseph Frank’s Dostoevsky” syyttää aikalaiskirjailijoitaan (”our major novelists”) uskalluksen puutteesta. Wallace havainnollistaa Idiootti-sitaatilla, kuinka kukaan ei enää uskaltaisi laittaa henkilöhahmoaan ruotimaan suuria kysymyksiä yhtä avoimesti kuin Dostojevski. Lukija nostaisi kulmakarvojaan ja hymyilisi viileästi. Pian kirjailija ”naurettaisiin ulos kaupungista”.

Päättymätön riemu kuvaa ironisen ja viihteeseen obsessoituneen kulttuurin perikatoa. Wallacen teksti rönsyilee ja tiedostaa pelottavan paljon, jotta Hal, Gately tai joku muu pääsisi lausumaan elämästä jotain yhtä olennaista kuin Idiootin idiootti. Pihalle nauramisen uhka on usein läsnä Päättymättömässä riemussa. Suojaa luo jo se, että useimmat potentiaaliset ivaajat eivät jaksa lukea teosta puoleenväliin.

Unohtumattomien henkilöhahmojen ohella Päättymättömässä riemussa on kohtauksia ja esseemäisiä kehittelyjä, joita lukija kantaa mukanaan hautaan. Hugh (/Helen) Steeplyn kertomus isänsä M.A.S.H.-addiktiosta kuuluu näihin, samoin kuvaus huumediileriä odottavasta Ken Erdedystä. Joelle Van Dynen ja Incandenzan perheen illallisen voisi jännitteineen liittää Bergmanin elokuvaan tai O’Neillin näytelmään.

Ratkaisevinta on Wallacen jalkatyö. Tarkoitan kohokohtien väliin jäävää tekstimassaa, satoja sivuja täynnä juonen ja hahmojen maltillista kehittelyä. Miljöön kuvausta: päihdeparantolan asukkaita syömässä, tennisnuoria pukuhuoneessa ja salaisia agentteja erämaassa. Näennäisen hohdottomien jaksojen suvereenius erottaa Päättymättömän riemun kuolevaisemmista kirjoista. Näin myös teoksen huomattava mitta tulee perustelluksi.

Kun Wallace kuvaa, hän tuntuu uskovan kirjallisuuteen enemmän kuin muut. Vähintään hänen tarpeensa uskoa sanallistamisen voimaan on niin suuri, että itse tarve muuttuu lauseiksi, sivuiksi, pääluvuiksi, loppuviitteiksi ja teosuniversumiksi.

Hal Incandenzan ja Ortho ”Pimeys” Sticen välinen harjoitusottelu käy esimerkistä. Wallacen kyvyt kuvata tenniksen käänteitä ovat tutut hänen esseidensä – kuten tämän Roger Federer -analyysin – lukijoille. Päättymättömän riemun juniorit eivät ole tähtiä mutta osaavat paljon ja ovat uhranneet elämänsä kilpatennikselle. Hal ja Stice mittelevät kohmeisissa olosuhteissa, valmentajat tekevät muistiinpanoja, eikä mitään dramaattista tapahdu. ”Sticen käännöksen liikevoima sallii hänen nousta syötön perässä luontevasti kohti verkkoa.” Havainnot eskaloituvat, ”Halin kämmenpuolen valmistelu oli taidokkaasti naamioitu”, pallon hävinnyt ”pyyhki nenää verryttelypaidan hihaan”.

Wallace ei pyri ilmaisemaan usean sivun mittaisella ottelukuvauksella mitään ”suurempaa”. Suurta on itse elämä, jota on mahdoton kuvata. Mahdottomuuden edessä tarvitaan uskoa, ja uskon pohjalta nousee yritys.

Reseptio ei ole työskennellyt yhtä lujasti kuin Wallace. Päättymättömään riemuun on 1990-luvulta lähtien lätkitty maksimalismin ja hysteerisen realismin leimoja. Paniikkia on täytynyt lievittää. Wallace kuitenkin saa tekstinsä hengittämään. Dostojevskiltä peritty kyky niittää termiviidakon matalaksi.

Moni näkisi Halin ja Sticen harjoitusottelussa vielä enemmän nyansseja ja yksityiskohtia. Wallacen optiikka on huipputarkkaa mutta ei steriiliä. Hän on kiinnostunut jokaisen lauseensa inhimillisestä mittakaavasta. Jos ”elämänmakuinen” ei olisi klisee, käyttäisin sitä Päättymättömän riemun yhteydessä.

Suurempaa kuin realismi, todellisempaa kuin avantgarde.

***

”Joseph Frank’s Dostoevsky” on pelkkää syvää päätä ilman Päättymättömän riemun maratontekstimassaa. Suosittelen Wallacen esseetä välipalaksi, jos romaani uuvuttaa ja haluaa muistaa, mistä kaikessa on kyse. Wallace spekuloi esimerkiksi, kulmakarvojen nostelijoista välittämättä, tiesikö Jeesus ristillä, että hän olisi voinut keskeyttää kärsimyksensä yhdellä sanalla. Voiko Kristukseen uskoa vaikka ei usko tämän olevan Jumalan poika? Onko millään tällä merkitystä ja jos on, niin suhteessa mihin?

Karun allegorian sallien: Dostojevski on Wallacen Jeesus ja kirjallisuus Jumala. Päättymätön riemu kuvaa elämää sunnuntaimessujen välillä. Epäuskoisen kurjaa vaellusta, pientä pyhyyttä kyynelten läpi. Froteepyyhkeitä ja automaattikahveja. Gatoradea. Wallace pyrkii näyttämään, että kirjallisuus-Jumalaan uskominen on yhtä kuin usko ihmis-maailmaan.

Olen kyyninen ja vihaan lähes kaikkea. Silti suostun ottamaan Wallacen uhkayrityksen vakavasti. Hän tekee jotain oikein.

Pahimmillaan Päättymätöntä riemua on haukuttu ”suureksi grungeromaaniksi”. Wallacea tällainen on jäytänyt. Hän tarjoaa nostattavia kertosäkeitä merkittävästi harvemmin kuin Soundgarden. Yllättävä kliimaksi palkitsee suuremmin kuin ennakoitava. Chris Cornell ei saisi Dostojevskiä laulamaan taustoja, David Foster Wallace saa:

Hal, joka on tyhjä muttei tyhmä, pohtii keskenään että se, mikä näyttää tyylikkään kyyniseltä tunteilun yläpuolelle nousemiselta, on tosiasiassa jonkinlaista todellisen ihmisyyden pelkoa, sillä ihmisyys (ainakin siten kuin hän asian käsitteellistää) tarkoittaa luultavimmin väistämätöntä tunteilua ja naiiviutta ja taipumusta hölmöyteen ja yleiseen surkeuteen, siis sitä että jollain perustavanlaatuisella tasolla pysytään ikuisesti pikkuvauvan kaltaisena, jotenkin viallisen näköisenä vauvana joka ryömii toisista riippuvaisena ympäri karttaa suuret silmät kosteina, iho sammakonpehmeänä ja valtava kallo kuolaa valuen.

Kiitos Jeesus, onnea suomalaiset.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *