Paholaisen pannuun

 

Ostin Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki -cd-levyn 2000-luvun alussa. Kopiosuojauksen tai muun naurettavan häiriön vuoksi en ole pystynyt kuuntelemaan sitä yli kymmeneen vuoteen. Välillä olen etsinyt hajamielisesti divareista, mutta kuka nyt haluaisi luopua Lasten mehuhetkestä? Svart Recordsin sininen vinyylipainos Raimo Pesosen saatesanoilla onkin ilahduttava ennakkojoululahja, jonka soin itselleni.

Pidän lähes kaikesta, mitä Tuomari Nurmio teki uransa alussa. Myös Punaisen planeetan (1982) jälkeen on tullut onnistumisia kuten rujot Luuta ja nahkaa (1997) ja Korkein oikeus (2002). Lasten mehuhetki (1981) on kultakauden vahvin kokonaisuus, jolla Nurmio löytää uusia asioita sähkökitarastaan. Tuloksena on vittumaista säröbluesia väärinpäin. Nurmio suunnitteli äänittävänsä levyn kahdestaan multi-instrumentalisti Ahti Marja-ahon kanssa mutta tarvitsi lopulta rumpalin. Juha Takaselta ”ei haluttu svengiä vaan jarrua”, Nurmio kommentoi Jake Nymanin Aution saaren levyissä (1997).

Nimikappale odottaa B-puolen lopussa vääjäämättömänä kuin kuolema. ”Lasten mehuhetken” nuorisokritiikki on Houellebecq-tasoa. Juhlikaa vaan ja läikyttäkää mehuanne, mutta teoilla on seuraukset. Saksalaisen koulun tyttökuoro ja hiekkalaatikkomelodia koristelevat suomalaisen rockin tärkeimmän moraliteetin.

Päivänsankarista päästyään musta enkeli vie myös pölynimurin. Rikospaikkaa ei pääse siivoamaan. Äiti on huutanut parvekkeeltaan pian neljäkymmentä vuotta.

Lapsikuninkaan käskyt” käynnistää levyn infantiileilla haaveilla. Muissa kappaleissa unelmia lähinnä teurastetaan. ”Kiinalaiset kastesanat” muistuttaa, että ollakseen jotain tulee osata, uskaltaa ja uhrautua. Pelkkä someseuraajille jaettu päätös jonakin olemisesta ei riitä:

Sä et voi olla komentaja

Jos sun kieles sopertaa

Kylmää ja kuumaa” täsmentää:

Sun pitää tukehtua, sun pitää musertua

Ja palaa ja jäätyä

Hyvästi kotimaa” työntää peilin naaman eteen hetkeä ennen ”Lasten mehuhetken” katastrofia. Jos tunnustaa, että hirviö asuu jokaisessa, ”aivojen onkaloissa, pimeissä komeroissa”, musta enkeli ei pääse yllättämään. Lasten mehuhetki on puheenvuoro kirkasotsaisuutta vastaan ja pimeyden realiteettien puolesta. Maailmasta ei saa syrjinnästä vapaata, vaikka taidelaitosten lapset niin haluaisivat.

Black angels matter.

***

Blogini vaikenee tältä vuodelta. Saatan Kuihtumisen painoon ja yritän nukkua. Romaani ilmestyy helmikuussa, aiheesta myöhemmin lisää.

Tradition vuoksi mainitsen jotain vuoden parhaista. Lasten mehuhetki voittaisi uudelleenjulkaisukategorian. Uusista äänilevyistä suurimman vaikutuksen tekivät Pokey LaFargen Rock Bottom Rhapsody, Phoebe Bridgersin Punisher ja Joose Keskitalon Nukkekoti. Harmaat haltiat”, jossa Keskitalo laulaa säkkeihin nostettavista lapsista, ei merkittävästi poikkea Nurmion tunnelmista.

Kirjoista:

Klassikkokäännöspuolella David Foster Wallacen Päättymätön riemu on tärkein (ks. aiempi kirjoitelmani). Thomas Bernhardin Halvallasyöjät luin juuri loppuun enkä muuttanut käsitystäni tekijästä. Tarvitsen Bernhardia, raitista ilmaa. Yhteisniteen toinen pienoisromaani tai pitkä novelli Wittgensteinin veljenpoika odottaa vielä. Samuel Beckettin Puuttuvan sanan yritän etsiä jostain ennen joulua. Kokoelma kertomukset ovat tuttuja ja Beckettin keskeistä tuotantoa. En jaksa uskoa, että Caj Westerberg epäonnistuu käännöstyössä.

Joitain olennaisimmista uutuuksista olen sivunnut täällä tai muualla. Näitä en suosittele ohittamaan: Katriina Huttusen Mustaa valoa, Juha Seppälän Syntymättömän testamentti, Tommi Uschanovin Kuinka musiikkia käytetään, Milja Sarkolan Pääomani, Harry Salmenniemen Uhrisyndrooma, Kari Hotakaisen Tarina, Kai Ekholmin Jörn Donner, kuinka te kehtaatte!, Otto Gabrielssonin Rikkaruoho ja Vigdis Hjorthin Perintötekijät.

Enimmäkseen olen lukenut kuolleiden miesten vuosikymmeniä vanhoja teoksia ja kuunnellut John Lee Hookeria. Hyvää vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille.

kulttuuri musiikki
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *