Patsaatkin kuolevat
Hän alkoi ajatella hyvin varhaisessa vaiheessa, että vain idiootti säilyttää samat mielipiteet läpi elämänsä.
– Jörn Donner: Surun ja rakkauden kesä
Kuvittelin kauan, että en pidä Jörn Donnerista. Olen tehnyt aiheesta alaviitteen esseekirjaani Tapan sut (2014). Kokoelma on muutenkin täynnä helppoja vihollisasetelmia. Ilmoitan linjakkaasti, että Donnerin ”egomärehdintä” ei kiinnosta minua. Lukijan pitäisi yllättyä. Hän on korkeakoulutettu, vasemmistolainen ja suhtautuu kriittisesti vanhoihin kulttuuriäijiin.
Kirjoja tehdään, jotta saisi hävetä silmät päästään. Etsiä käsikopelolla työpöydältä ja survoa takaisin kuoppiinsa. Oma nimi on yhä kannessa.
Donner-heittoni perustuu vajaalle lukemiselle. Tunsin yksittäisiä teoksia, parhaiten Uuden maammekirjan (1967), josta vaikenin koska pidin. Mammutti oli juuri ilmestynyt, otettavaksi ja jätettäväksi. Kai Ekholmin kuvaus on osuva: ”Se on kirjanperkele, jota pitää lukea tuskan kautta, ammattilukijallekin työläs suoritus.”
Donner-suhteen korjaaminen on ollut jo kauan tavoitteenani. Kun hän tammikuun lopussa kuoli, aloin toimia. Kahdeksan kirjan, muutaman dokumentin ja kymmenien haastattelujen jälkeen olen vasta alussa. Esitän pikahavaintoja. Saan taas hävetä vuosikymmenen päästä, ellei internet räjähdä.
Vaikka hätäilen, vaikutan ajassani hitaalta. Räjähtämättömän sosiaalisen median kokemusasiantuntijat ottivat Donner-puheen haltuun, kun ruumis oli lämmin. Osa oli kohdannut Jörnin yllättävän epämuodollisesti. Jotkut halusivat kertoa, että onpa mulkku kun ei huolehtinut lapsistaan.
***
Yhteisnide Surun ja rakkauden vuodet (1987) osoittautui tärkeäksi divarilöydöksi. Terveenä sairaalassa (1961), Surun ja rakkauden kesä (1971) ja Minä, Jörn Johan Donner (1980) ovat tutkielmia siitä, miten mainiota ja piinattua on olla Donner. Romaaneissaan ja reportaaseissaan Donner antaa aiheen häiritä. Näissä kolmessa teoksessa asetelma on reilusti itsekeskeinen. Vuoden 1998 Miksi olen asettuu samaan jatkumoon, samoin Mammutti ja noin viisitoista kirjaa, joita en ole lukenut.
Terveenä sairaalassa kuvaa tekijänsä siviilipalvelusaikaa. 27-vuotias Donner oli Tukholmaan verkostoitunut intellektuelli ja julkaiseva kirjailija. Kuudentoista kuukauden vapaudenriiston aiheuttama tuska on tämän mukainen. Onneksi välillä pääsi hotelliaamiaiselle. Timo Sarpaneva antoi sviittinsä käyttöön ja sai vastapalvelukseksi hoidella salasuhteitaan Donnerin sivariasunnossa. Järjestelystä kerrotaan vasta vuoden 1987 painoksen esipuheessa.
Nuori Donner lähestyy vapauden kaltaisia teemoja pahimmillaan yhtä latteasti kuin poikansa Rafael kuusi vuosikymmentä myöhemmin. Terveenä sairaalassa on eleenä tärkeä mutta ilmaisultaan kireä, kaukana Donnerin myöhempien aikojen arroganssista. Kirkkaitakin hetkiä on. Donnerilta puuttuu ”runoksi muuttuvan myötäkärsimisen kyky”, kun hän kuuntelee sairaalassa vierailevan tuholaistorjujan ääniä. Palvelusmies toivoo, ”että vuosi olisi lopussa, että hyllyt romahtaisivat, että tulisi tulva hukuttamaan kaiken”.
Keski-iän kynnyksellä ja avioeron jälkeen kirjoitettu Surun ja rakkauden kesä puolestaan on mestariteos. Nimeksi sopisi paremmin Raivon ja kuolevaisuuden kesä. Donnerin alter ego “J.” istuu Kustavissa kesäasunnolla, kirjoittaa kirjeitä, hyökkää kaikkea vastaan, käyttää Suomesta pilkkanimeä ”Tasavalta”, tuntee voimiensa heikkenevän, krapuloiden pitenevän ja väsymyksen kroonistuvan.
Erityisen herkullisia ovat Surun ja rakkauden kesän mediaa, julkisuuskulttuuria ja seksuaalimoraalia käsittelevät jaksot. Donner oli vuonna 1971 kändis Pohjanlahden molemmin puolin. Hän maannut alastoman gambialaistytön päällä Hymyn kannessa ja esitellyt valkokankaalla erektiotaan. Myös näkemykset ja tyyli olivat provosoineet. Donner kertoo noudattaneensa keskusteluohjelmaproduktion neuvoa olla kuin kameroita ei olisikaan. Niinpä J. on rönöttänyt, kaivanut nenäänsä ja sanonut, että ”suomenruotsalaiset voitaisiin sijoittaa eläintarhaan”.
Myös kuvaus henkilöhaastattelun kohteena olemisen realiteeteista on tärkeä. Journalistit kuulolle:
”[H]änen luonaan käy lehti-ihmisiä, joilla on nauhuri, ystävällinen hymy ja suuri annos vilpittömyyttä: en ole kylläkään lukenut yhtään kirjaasi enkä nähnyt yhtään filmiäsi enkä liioin lukenut artikkeleitasi tai seurannut ulkomaista uraasi, mutta sinä olet varmasti hyvin mielenkiintoinen!
Ihmisen ääni -sarjassa ilmestynyt Minä, Jörn Johan Donner jatkaa korkeaa introspektiolentoa. Teos alkaa Hagar Olssonin hautajaisista, etenee työrutiinien tarkkaan kuvaukseen ja kiistää keski-iän kriisin. Donner on vuonna 1980 julkaissut kirjoja kolmenkymmenen vuoden ajan. Jos hyvin käy, hän laskelmoi, toiset kolmekymmentä on edessä. Miksi olen -teoksessa 1990-luvun lopulla työkykyarvio on tarkentunut. Donner on tutkinut eliniänodotettaan. Jäljellä olisi kuusitoista kirjoittavaa vuotta.
Ylittyi! Viimeinen taisto (2019) ilmestyi viisi vuotta jatkoajalla.
***
Donnerin autofiktioissa heikkous tarkoittaa normaalista työkyvystä lipsumista. Hän on aina oikeassa, vaatimattomana erityisen korskea. Kateus on Donnerille epäilyttävän vieras tunne. Ihmettelen, jos Ingmar Bergmanin rinnalla ei ole edes joskus tullut mieleen: miksi tuo on nero ja minä vähemmän?
Minä, Jörn Johan Donnerissa fasadi halkeilee, kun Donner kirjoittaa kollegoistaan Christer Kihlmanista ja Henrik Tikkasesta. ”Olen joutunut omituisen kalvavan katkeruuden valtaan”, luku alkaa. Donner kritisoi etenkin Kihlmania naiivista porvaristokritiikistä. Samalla hän on avoimen nyreänä mediahuomiosta, jota Kihlman ja Tikkanen ovat teoksilleen saaneet. Tilityksestä aistii, että Donner tiedostaa molempien taiteellisen ylivertaisuuden verrattuna omaansa. Kehuja ei kuitenkaan irtoa. On jatkettava hammasta purren.
Olla melkein paras suomenruotsalainen mieskirjailija vuonna 1980. Donner näpelöi haavojaan kestävyysurheiluvertauksella:
Jos Nurmi oli jonkin sekunnin parempi, ja hän oli, Ritolakin olisi ansainnut patsaan, parikymmentä senttiä matalamman vain.
Tikkanen kuoli vuonna 1984 ja Kihlman vaikeni pian tämän jälkeen. Donner jatkoi, jatkoi ja jatkoi. Patsasta ei alkanut kuulua. Piti muotoilla itse kuten siihenkin saakka. Vasta vuonna 2013 tuli ja ei tullut valmista. Donner täytti 80, heitti Mammutin tasavaltalaisten varpaille ja esiintyi Imagessa ilman paitaa.
Kuolemaan hän ei vielä suostunut. Seurasi kirjoja, kansanedustajuus, elokuvia, kirjeenvaihtoa pojan kanssa… Nuiva Pikku Mammutti (2014) kuuluu hänen parhaimpiinsa. Mihin tarvittiin kirjablogeja tai Twitteriä, kun oli Donner? Tässä Pikku Mammutin analyysi Riikka Pelon teoksesta Jokapäiväinen elämämme:
[S]ai Finlandian, lukukelvoton. Kuinka on mahdollista, että teennäinen paskakirja saa palkinnon?
***
Donner oli vittumainen koko vartalollaan. Hänen teoksiaan tulee lukea ja elokuvia katsoa, mutta yhtä ratkaiseva on Donnerin olemus. 1990-luvulla hänen tapansa istua ärsytti Markku Eskelistä. 1960-luvulla Donneria ei sietänyt sama sodankäynyt sukupolvi, joka paheksui Salamaa. Vanhemmiten Donner herätti moraalipaniikkia jättämällä tyttärensä hautajaiset väliin – ja olemalla. Ontumalla punaisille matoille, murahtelemalla ja katsomalla kusipäisesti yläviistoon. Jos Pohjoisrannassa liikkuisi rahvasta, Donneria olisi lyöty kadulla.
Alberto Herskovitsin ja Olavi Linnan Elokuva Jörn Donnerista (2019) keskittyy nimenomaan kohteensa vittumaisuuteen. Donner tiuskii Herskovitsille puhelimessa, haukkuu kuvaajan taidot ja hermostuu, kun hänen keittiötoimistaan haluttaisiin kuvamateriaalia: ”Luulin, että tämä on ohjelma minusta eikä ruuanlaitosta. Pyytäisinkö Ingmar Bergmania laittamaan ruokaa?” Donner köpöttelee karkuun ja haluaa jo maalta kaupunkiin.
Helsingin Sanomissa ilmestyi kolme päivää Donnerin kuoleman jälkeen Kai Ekholmin komea muistoessee, jota jo siteerasin. Materiaalia on ollut valmiina, henkilökuvateos Jörn Donner, kuinka te kehtaatte! ilmestyy huhtikuussa. Ekholm analysoi Donnerin kokonaisvaltaista tapaa käyttää julkisuutta ja suree lukevan intellektuellityypin kuolemaa. Kouluttautuneet ihmiset alkoivat huutaa sosiaalisessa mediassa apuaaaa! törmättyään ilmaukseen ”kirjallisuuden hallitseva alfauros”. Kirjailija Tommi Kinnunen väläytti kriittistä lukutaitoaan kyselemällä Twitterissä, millä keinoilla alfauros-tittelin saa. Tutkija Taija Roiha näppäili ”KIITOS VAAN” seuraavan Ekholm-sitaatin perään:
Hän on antanut julkisuudelle kaikkensa: tarinansa, kasvonsa, avioliittonsa, ystävänsä, sielunsa, siittimensä ja syöpänsä.
Ihmettelisin, jos noituutta kommentoiva feministi olisi halunnut Donnerilta kaikki nämä asiat. En minäkään kiitä kuin osasta. Donner työntyi jaettuun tietoisuuteen epämiellyttävällä tavalla ja yli puolen vuosisadan ajan. Toivottavasti muisto vituttaa vielä vuosien päästä.
Lepää rauhassa? Fy fan!