Plainsongs
Plainsongs

Piruetteja surusta

Monimutkaisten
asioiden hahmottaminen ei vie aikaa, ei ainakaan musiikissa. Kuuntelin nuoruuteni
pimeimpinä vuosina ”progea” eli tyylitajuttomien virtuoosien julkisia
kamppailuja. Dream Theater ja King Crimson miellyttävät nörttipoikia, koska
kuunnellessa ei joudu tuntemaan muuta kuin ihmetystä: ensin ihmetellään
soittajien akrobatiaa, sitten omaa korniutta. Lopulta voi edetä jalomman
pop-musiikin luo jos häpeältään kykenee.
Toki
on olemassa monimutkaista ja hyvää pop-musiikkia.
Spiritualizedin Ladies and Gentlemen We
Are Floating in Space
ja The Beach Boysin Pet Sounds viehättävät nimenomaan runsaudellaan ja
tyhjentymättömyydellään. Molemmista aloin pitää heti kuultuani niitä. Ei
tarvinnut sulatella vaan heittäytyä äänimereen ahmimaan nyansseja.
Minimalismin
kanssa minulla on aina vaikeampaa. Kesti vuosia oivaltaa edes jotain siitä,
kuinka hyytävä kappale Nick Draken ”Know” on. Drake ei tee laulussaan juuri
mitään ja sitä kautta arvoituksellisen paljon. Koska olen taipuvainen
ajattelemaan näin, luen ohuet kirjat hitaammin kuin paksut. Uskon tyhjyyteen,
vaikka uskolle ei useinkaan anneta perusteita. Siksi se on uskoa.
Yhdysvaltalaisen
Sufjan Stevensin (s. 1975) tuotanto havainnollistaa tätä kaikkea. Rakastuin
hänen tunnetuimpaan albumiinsa Illinois
(2005) ensikuulemalta noin kymmenen vuotta sitten. Illinois on hengästyttävä levykokonaisuus, jolla Stevens näyttää
kaikki silloiset temppunsa. Useassa kohdassa ajellaan ilman käsiä ja jongleerataan.
Annan tämän anteeksi, sillä Illinoisilla
on selkärankansa poikkeuksellisessa melodiantajussa.
Vuoden
2010 The Age of Adz monipuolistaa
Stevensin äänimaisemaa entisestään. Tästäkin albumista pidin heti
ilmestymispäivänä, eikä The Age of Adz
ole vuosien varrella paljastanut yhtään salaisuutta. Se nousi kerralla
korkealle ja on pysytellyt siellä.
Stevensin
viimeisin albumi Carrie & Lowell ilmestyi
keväällä 2015 eikä tuntunut heti missään. Luin ylistäviä arvioita ja
taustatarinaa valottavia haastatteluja. Yritin ”päästä sisään”, kuten
musiikkitoimittajat aavistuksen seksuaalisesti sanovat. Menin niinkin pitkälle,
että väitin Twitterissä Carrie &
Lowellia
Stevensin uran huipuksi. Olin tottunut siihen, että Stevens
ylittää joka kerta valmiiksi kovan tasonsa. Turvauduin hätävalheisiin ja
yleiseen mielipiteeseen, mistä en ole ylpeä.
Carrie & Lowell on pelkistetty levy – lähes
alaston eli pirun vaikea. Puolen vuoden kuuntelun jälkeen kehuin
blogipostauksessani kappaletta ”Fourth of July”, ja tuo arvio oli jo rehellinen.
Vaati vielä toiset puoli vuotta ja hiukan enemmän, ennen kun Carrie & Lowellista kehittyi albumi,
johon palaan pakonomaisesti. Nyt olen saattanut löytää Carrie & Lowellin, ainakin yhtä varmasti kuin Nick Draken
”Know”-rukouksen.
***
Sufjan
Stevens oli vuoden ikäinen, kun hänen masentunut äitinsä Carrie jätti
perheensä. Stevens kehitti myöhemmin läheiset välit isäpuoleensa Lowell Bramsiin,
joka kannusti aloittelevaa muusikkoa ja pyörittää edelleen Stevensin albumeja
julkaisevaa Asthmatic Kitty -levy-yhtiötä. Vaikka Sufjanin lapsuuden
onnettomuudesta versoi onnea, paljon jäi kytemään. Vuonna 2012 Carrie kuoli,
eikä Stevensilla ollut vaihtoehtoja: vaikeimmista asioista piti laulaa.
“Well I got nothing to prove”,
väitetään Carrie & Lowellin
avauskappaleessa “Death with Dignity”.
Suhtaudun
riviin varauksella, sillä koko albumi todistaa, että haavojaan ja tyhjyyttään
voi lähestyä elegantisti. Carrie &
Lowellin
paljaan yleisilmeen takaa paljastuu taidokkaita laulumelodioita
ja hienostuneita elektromausteita. Stevensin surualbumi on petollisen runsas,
ylpeäkin, vaikka falsettilaulut ja kitaranäppäilyt voisi koska hyvänsä puhaltaa
kumoon.
Kuin
lapsuusmuistojen ja ruumishuoneen väliltä löytyisi jäätikkö, jolla koko yön
itkenyt Sufjan päättää tehdä kolmen vartin mittaisen piruettisarjan. Jään
pinnassa on hiusmurtumia, jotka ovat pysyvästi laajentumaisillaan.
”We’re
all gonna die”, toistellaan aiemmin ylistämässäni ”Fourth of Julyssa”, jossa
Stevens tavoittaa omanlaisensa lopunaikojen keveyden. Ylipäätään Carrie & Lowellin tunnelma ei ole
ahdistava vaan painoton. Sufjan Stevens on siitä harvinainen artisti, että hän
kykenee laulamaan sanat ”fuck me, I’m falling apart” (kappaleessa ”No Shade in the Shadow of the Cross”) kuulostamatta alkuunkaan pateettiselta.
***
Esseisti
Timo Hännikäinen, aikamme persona non
grata
, käsittelee erinomaisessa teoksessaan Kuolevainen (2016) siskonsa menehtymistä. Hän puhuu lähimmäisen
poismenon jälkeisestä atomisoitumisesta ja analysoi Edvard Munchin teosta Kuolema sairashuoneessa. Munchin
maalauksessa joku on kuollut tuoliin, eivätkä huoneessa olevat ihmiset tunnu
tietävän minne katsoa. He eivät kohtaa vainajaa eivätkä etenkään toisiaan. Hännikäinen
näkee saman mekanismin perhesuhteissaan. Isosiskon kuoleman jälkeen hän ja
veljensä ovat etääntyneet toisistaan:
[M]agneettikenttä katosi, ja meistä
jotka muodostimme erään perheen jäännökset tuli omia ratojaan kiertäviä
kappaleita.
(s.
97)
En
ole kiinnostunut siitä, mitä Carrie-äidin kuolema teki Sufjan Stevensin
lähisuhteille. Ratkaisevaa on Carrie
& Lowellin
välittämä erillisyyden tunne. Stevensin henkilökohtaisin
albumi leijailee ilmapallona korkeuksiin. ”Death with Dignity” ja ”Blue Bucket of Gold” ovat surussaan itsenäisiä ja kovin vähän kommunikoivia kappaleita. Tuntuisi
vaikealta samaistua Stevensin sinänsä tavanomaiseen tuskaan; niin suvereenisti
hän asiansa esittää.
Suhteeni
Carrie & Lowelliin onkin
progesuhteeni peilikuva. Minä ja Sufjan aloitimme mykkyydestä ja
olemme puolessatoista vuodessa edenneet kohti – ihmetystä! Progea ihmettelin
pienen erektoituneen hetken vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin on ollut ihanan
mykkää.
Carrie & Lowell saa luvan jatkaa piruettejaan
vailla kommunikaation painetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *