Potilas
Suomalainen media vaikenee, mutta levykauppiaat ja ”kansa” tietävät: Ozzy Osbourne (s. 1948) elää ja levyttää. Patient Number 9 on hänen neljäkymmentäkaksi vuotta sitten käynnistyneen soolouransa kolmastoista studioalbumi – vasta eikä jo. Black Sabbath takoi 1970-luvun alun klassikkonsa muutaman kuukauden sykleissä, eikä Ozzyn 1980-luvunkaan levytystahti ollut verkkainen. Paradoksaalisesti vasta 1990-luvun alun suurieleinen ”eläköitymiskiertue” teki Osbournesta ensisijaisesti kiertävän ja vain silloin tällöin uutta materiaalia julkaisevan artistin. Black Sabbathin vuonna 1997 alkanut uusi tuleminen johti yhteen studioalbumiin mutta yli viiteentoista vuoteen tien päällä. Soolo-Ozzy tuntui vuosituhannen alussa ymmärtävän, että Ozzmosis (1995) ei ole ylitettävissä. Viisainta oli keskittyä huojumaan tositelevisiokameroiden edessä ja käydä välillä laulamassa ”Crazy Train”. Harvaan ilmestyneet Down to Earth (2001), Black Rain (2007) ja Scream (2010) dokumentoivat hänen luovuutensa täyden perikadon.
Kehitys on markkinoiden sanelemaa ja tyypillistä rock-veteraaneille. Uudet levyt ovat sukulaislasten rippijuhlien kaltaisia ikäviä velvoitteita. Illalla pääsee vuodeksi tai kahdeksi baariin eli soittamaan nuorempana tehtyjä lauluja jokaisen maan omaan Kantolan tapahtumapuistoon. Näin Ozzyn 2010-luvulla useita kertoja ja pidin toimintamallia hänen osaltaan toimivana. Lavalla tapahtui sentään hetkittäin taianomaisia asioita. Studio olisi tarjonnut pelkkää Zakk Wylden leipomaa voileipäkakkua.
Asiat alkoivat muuttua vuonna 2019, kun Osbourne kaatui kylpyhuoneessaan ja loukkasi valmiiksi hauraan rankansa. Epäonnistunut leikkaus johti piinaaviin hermosärkyihin ja masennus vei loputkin toimintakyvystä. Korona sulki maailman. Vaimo ja tytär työnsivät potilaan studioon tuottaja Andrew Wattin kanssa. Ordinary Man (2020) on vuosikymmenen takaisia edeltäjiään virkeämpi mutta sekava kokonaisuus. Vierailevat tähdet Elton John ja Post Malone alleviivaat Ordinary Manin väärällä tavalla outoa tunnelmaa.
Tänä syksynä Osbourne on noussut lavalle muutamaksi minuutiksi kerrallaan. Vammakierteen taustalla väijyy Parkinsonin tauti, toistaiseksi siedettävä mutta parantumaton. Ilman lääketieteellistä asiantuntemustakin voi ennustaa, että 73-vuotias Osbourne tuskin palaa menneiden vuosikymmenten maailmankiertuekuntoon. Lopun kaikuja erottuu myös päätöksestä muuttaa Yhdysvalloissa vietettyjen vuosikymmenten jälkeen takaisin synnyinmaahan, Buckinghamshiren kartanoon. ”I don’t want to be buried in fucking Forest Lawn”, Ozzy linjaa The Guardianin haastattelussa.
Hän on hyvästellyt myös pitkäaikaiset rakastettunsa alkoholin ja huumausaineet. Olosuhteet, vastoinkäymiset ja aika ovat tuoneet Ozzyn, valkoisen ja ontuvan Robert Johnsonin, risteykseen. ”Eläköityminen ja hauta” lukee yhdessä tienviitassa, toisessa ”Studio”.
Eläke- ja kuolema-aiheinen studioalbumi Patient Number 9 osoittaa Osbournen valinneen – tai antaneen luotettujen valita – viisaasti. Hän on tehnyt yhtä hyvän levyn viimeksi 1990-luvulla. John Majorin pääministerikaudella, ei Tony Blairin.
Markkinoinnissa korostetaan jälleen nimekkäitä vierailijoita. Jeff Beckin ja Eric Claptonin rutiinisuorituksia ei muuten huomaisikaan. Ozzyn 00-luvun leipääntyneisyyden toinen ruumiillistuma Zakk Wylde taas onnistuu yllättävän hyvin. ”Parasite” ja ”Evil Shuffle” louhivat raskaan bluesin peruskalliota kuin ”Breaking All the Rules” ja ”Perry Mason” aikanaan.
Ohittamattominta on silti Tony Iommin läsnäolo. Hänen kahdesta kappaleestaan ”Degradation Rules” kaatuu masturbaatioaiheiseen tekstiinsä, ei Iommin soittoon. Rakkauttakin ehdottomammin Ozzyn tulisi pidättäytyä laulamasta kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä. ”Dirty Women”, ”No Bone Movies” – ikävää todistusaineistoa riittää puolen vuosisadan ajalta.
Onneksi ”No Escape From Now” tekee kaiken paremmin. Black Sabbathin opein painostava järkäle sopisi heidän paluulevylleen 13 (2013), jonka arvo on noussut liki kymmenessä vuodessa. Iommi ja Osbourne soivat yhteen kohtalonomaisesti, mutta toisin kuin kaksikymmenvuotiaina, kumpikin on katsonut kuolemaa silmiin. Iommi on selvinnyt imusolmukesyövästään ja pitää toipuvaa Ozzya kädestä: ”Gone are the yesterdays, tomorrow’s getting cold”.
Patient Number 9 on musiikillisesti konservatiivinen ja teksteiltään synkkä albumi. Kuolema, kadotus ja romahtava mielenterveys hallitsevat. Syyllisiä näkyy peilissä ja uutisissa, ”a circus of madmen running the show” (”Dead and Gone”). Kliimaksiksi aseteltu soihtuballadi “God Only Knows” tavoittaa Ozzylle tyypillisen pihalla olemisen tunnelman. Samasta lähteestä ammentava ”Goodbye to Romance” aloitti hänen uuden nousunsa vuonna 1980. ”I guess that we’ll meet in the end”, 32-vuotias narkomaani huokaili silloin, ja ”God Only Knows” asettuu nyt vastinpariksi: ”Does it have to end so badly? Am I out here on my own?” The Beach Boysin ohella viitataan Neil Youngiin: ”It’s better to burn in hell than fade away”.
Yksin Jumala tietää, minkä viikon tiistaina Ozzy, kroonisesti hämmentynyt hämmentäjä, kaatuu eikä nouse. Jos Patient Number 9 jää testamentiksi, helvetissä ei tarvitse hävetä.
”Darkside Blues”, aavemainen encore, vaikuttaakin jo rajan takaa lauletulta. Juurimusiikkia voi levyttää vaikka sänkypotilaana, kuten Johnny Cashin viimeiset vuodet osoittivat. Black Sabbath aloitti versioimalla blues-standardeja, joita viisikymmentä vuotta vanhempi Ozzy saattaisi tulkita raskaammalla auktoriteetilla. Rick Rubinin tuottamaa English Recordingsia odotellessa.