Rehellisyyden variaatiot

Ajattelin
tehdä ainakin kaksi virhettä. Niistä ensimmäinen on Paavo Haavikosta kirjoittaminen,
sillä siihen ei ole lupaa. En sen enempää palvo kuin inhoa Haavikkoa. Pidän
useista hänen töistään ja jossain määrin myös Haavikko-nimisestä karikatyyrista,
jollainen kirjailija-kustantaja-lehtimoguli-provokaattorista on reilun 60
vuoden aikana muodostunut. Esikoisteos Tiet
etäisyyksiin
ilmestyi vuonna 1951, ja kaikkiaan tuotanto ehti kasvaa yli 70
teoksen mittaan. Hattua on nostettava jo pelkälle määrälle. En kuitenkaan
kykene suhtautumaan Haavikkoon tunneperäisesti, mikä usein vaikuttaa edellytykseltä
Haavikosta puhumiselle. Häntä palvotaan puolijumalana ja siteerataan taajempaan
kuin Oscar Wildea. Aika ajoin kaivataan uutta Haavikkoa täyttämään
2000-luvun Suomen köyhää mielipideilmastoa, mutta toiset ovat kiitollisia
siitä, että arrogantti töksäyttelijä alkaa hiljalleen unohtua nuoremmilta
sukupolvilta.
Olen
lukenut Haavikolta sekä loistavaa että keskinkertaista lyriikkaa ja proosaa.
Suurin osa niteistä on vielä avaamatta. Puut,
kaikki heidän vihreytensä
(1966) ja Lasi
Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä
(1964) tuntuvat nyt ajatellen
tärkeimmiltä, joskus korkealle arvostamani aforistiikka sitä vastoin osoittelevalta
paasaamiselta. Mutta koska Haavikko-puhe kiertyy ja on tuleva kiertymään persoonan
ympärille, nostan jalustalle hänen omaelämäkerralliset teoksensa Yritys omaksikuvaksi (1987), Vuosien aurinkoiset varjot (1994) ja Prospero (1995), jotka vast’ikään
päädyin lukemaan nopeassa syklissä.
Haavikon
autobiografinen kolmikko vetää minua puoleensa siksikin, että näiden teosten
tapa piirtää omakuvaa poikkeaa merkittävästi eräästä toisesta omakohtaisesta
projektista, johon olen lähimenneisyydessäni tutustunut. Siitä kirjoittaminen
on toinen virheeni. Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta Taisteluni-sarjasta on kohkattu viime
vuosina suunnattoman paljon. Miksi liittyä kuoroon ja lisätä hälyä? Pääosin
siksi, että Knausgård on minulle rakas vihollinen. En yleensä tuhlaa aikaani
teoksiin, jotka tuskastuttavat tai tylsistyttävät. Taisteluni-sarjan kahden ensimmäisen niteen parissa olen
vapaaehtoisesti viettänyt tuntikausia, vaikken pidä kumpaakaan onnistuneena
teoksena.
Noteerasin
Knausgårdin mielipuolisen hankkeen olemassaolon syksyllä 2011, kun Helsingin Sanomat uutisoi sarjan
päätösosan herättäneen Norjassa kuohuntaa Anders Behring Breivikin joukkomurhan
tulehtuneessa jälkitilassa. Sittemmin iso pyörä on pyörähtänyt myös Suomessa,
ja Knausgårdista on leivottu uudenlaisen kirjoitustyylin luojaa, armotonta
totuudenpuhujaa ja tätä kirjoittaessa jo kolmen kirjasyksyn tapausta.
Esimerkiksi Monika Fagerholmin mukaan teossarja ”tulee muuttamaan
kirjallisuutta”, eikä ihme, sillä Fagerholm mainitaan Taisteluni-sarjan toisessa osassa, vieläpä positiivisessa hengessä.
Joka tapauksessa Taisteluni vaikutti
ja vaikuttaa kohtuuttomalta hankkeelta, jonka eskaloituminen kansainväliseen
massasuosioon ilahduttaa.
Itse
teosten toivoisin olevan parempia. Haluaisin todella pitää niistä.
Knausgårdin
– joka haastattelujen perusteella vaikuttaa älykkäältä ja sympaattiselta
ihmiseltä – tyyliä on kutsuttu maksimalistiseksi. Eli siinä missä
kaunokirjallisesta tekstistä yleensä jalostetaan koherentti kokonaisuus
karsimalla ja tiivistämällä, Knausgård on antanut niin sanotusti kaiken tulla paperille, lisännyt
vähentämisen sijaan. Ohjelmajulistuksena tällainen kuulostaa viehkeältä ja
anarkistiselta. Miksi ihmiselämän kaltaista mosaiikkia edes pitäisi tutkia
ekonomisella ja huolitellulla kielellä?
Siksi,
ettei kirjallisuus ole elämää. Kirjallisuus on kirjallisuutta, ja kun noin sen
laitan, yritän muodollisesti jäljitellä Paavo Haavikkoa, tuota pelkistetyn
ilmaisun taitajaa. Vuolassanaisempi Karl Ove Knausgård tekee vääriä valintoja
ratkaisevalla taiteenfilosofisella jakolinjalla. Itse asiassa Knausgård
vaikuttaa yrittävän luoda illuusion siitä, ettei hän muiden kirjailijoiden tapaan
tee valintoja, kunhan vaan kirjoittaa sielu vereslihalla. On kuitenkin päivänselvää,
etteivät Taisteluni-sarjan tuhannet
sivut kerro kirjoittajansa olemassaolosta kuin mikroskooppisia katkelmia, jotka
tekijä on joko tietoisesti tai tiedostamattaan priorisoinut paljastamisen
arvoisiksi. Liki kaikki jää sanomatta kun yrittää sanoa kaiken.
Knausgårdin
megasuosion täytyy perustua sille, etteivät lukijat kiinnitä huomiota
tekijä-diktaattorin valintoihin. Pitää totisesti uskoa kaiken tulevan
sanotuksi. Muussa tapauksessa Taisteluni-teosten
pitkäpiimäiset kuvaukset syömisestä, astioiden raivaamisesta, vaippojen vaihdosta
ja kävelyretkistä alkavat tuntua luotaantyöntäviltä. Minulle kävi näin, usko
loppui, mutta esimerkiksi Nuoren Voiman
Kritiikin
syksyn 2013 numeroon intoutuneen Knausgård-esseen kirjoittaneelle
Artturi Siltalalle vaikutus on ollut päinvastainen. Hän väittää jopa seuraavaa:
Puhua Knausgårdin
kirjoitustyylistä tässä romaanissa on suunnilleen sama asia kuin puhua hänen
”olemistyylistään” tänä päivänä, enkä nyt liioittele kuin hiukan.
Mielestäni
Siltala liioittelee merkittävän paljon. Lukemani kaksi Taisteluni-osaa sisältävät komeita jaksoja, kaunokirjallista
poseeraamista ja esseemäistä pohdintaa. Ensimmäisen niteen alku on järisyttävä,
korkeataiteellinen, eivätkä toisen osan kohokohdiksi nousevat vuoropuhelut
Geir-nimisen ystävän kanssa voi liittyä elettyyn todellisuuteen kuin viitteellisesti
– ellei reaalimaailman Karl Ove Knausgård ole aikanaan toiminut kuin Erkki
Kurenniemi ja dokumentoinut keskustelujaan. Toisista aiheista Knausgård kykenee
kirjoittamaan lumoavaa proosaa, toisista taas pleonastista ja auttamattoman
latteaa jaarittelua. Yli viidenkymmenen sivun päämäärätön kuvaus
lastenkutsuilta saattaa maistua elämältä, mutta Taisteluni-teosten uljaat tihentymät paljastavat totuuden. Jotta
tekstin voisi perustellusti väittää muistuttavan olemista, sen tulisi olla
alusta loppuun lukukelvotonta. Elämä sellaisenaan hylkii kirjallisuutta, yhtä
lailla villi kuin normaali elämä. Knausgårdkin tietää vallan hyvin, että
omaelämäkerrallisen teoksen onnistuminen riippuu estetisoinnista. ”Sanoa
kaikki” tuntuu väistöliikkeenä riittämättömältä.
Tietoyhteiskunnassa, jossa tietoa
tuotetaan nykyhetken sijaiselämyksiä varten, ovat muistelmat vanhanaikaisia.
Toisaalta tämä asiantila vaatii ja provosoi muistelmien kirjoittajaa kertomaan
tapaukset sellaisina kuin ne yksinkertaisesti olivat, vailla tulkintaa. Helppoa
se ei ole.
Uudella
vuosituhannella kirjoittava Karl Ove Knausgård ei käyttäisi vanhahtavaa termiä ”tietoyhteiskunta”.
Taisteluni-teoksia ei myöskään
kutsuta muistelmiksi toisin kuin Paavo Haavikon Prosperoa, jonka saatesanoista lainaus on otettu. Mielestäni
sitaatti sopisi paremmin Knausgårdin kuin Haavikon motoksi. Eikö juuri Taisteluni pyri kertomaan tapaukset sellaisina kuin ne yksinkertaisesti olivat?
Haavikon lähestymistapa on radikaalisti toinen, sillä, kuten hän itsekin
toteaa, ei ole helppoa kertoa tapauksia vailla tulkintaa. Eikä se ole edes
tarpeen. Tarvitaan mielin määrin valikoivaa auktoriteettia, joka noukkii
menneisyydestään vain näkymiä, joista tietää pystyvänsä luomaan korkeatasoista
sanataidetta. Rajansa kaikella, kirjaimellisesti. Haavikon suhdetta omaelämäkerralliseen
materiaaliin kuvaa Prosperon saatetta
paremmin Yritys omaksikuvaksi
-teoksesta löytyvä kiteytys:
Kaikki, mitä kerron, katoaa saman
tien, häviää, minulta. En kerro kaikkea.
Käyköön
tämä autobiografisen minimalismin julistuksesta. Myös maksimalistinen Knausgård
allekirjoittaisi ensimmäisen virkkeen sanoman: onhan yhteensä noin
3500-sivuinen Taisteluni varsinainen
itseterapian monumentti. Näin uskaltaisi väittää, vaikkei olisi kuullut tekijän
painottavan irti päästämisen tärkeyttä haastatteluissaan. Sekä Knausgård että
Haavikko ovat kirjoittaneet itsestään tehdäkseen tiliä, päästäkseen eroon,
mutta ilmeisesti Haavikolle elämä on ollut mieluisampaa. Hän nimittäin haluaa
pitää kovin paljon itsellään. Knausgård taas avaa hanat ja onnistuukin paikoin
luomaan rajoittamattomuuden illuusion. Hänen osumatarkkuutensa on silti surkea
verrattuna Haavikkoon, joka ani harvoin aliarvioi lukijaa, päinvastoin. Prosperon vahva liikemiespainotus
saattaa uuvuttaa markkinoita tuntematonta yleisönosaa, mutta Haavikko – joka
puhuu itsestään kolmannessa persoonassa – kykenee motivoimaan liikkeensä ja
sättimään talousluennon aikana nuokkuvia:
Hän väsyi vastaamaan kahteen
kysymykseen, jotka toistuivat, nimittäin, että miten kirjailija saattaa olla
liikemies tai että miten liikemies saattaa olla runoilija. Kysyjillä ei
saattanut olla paljon käsitystä kirjoittamisesta taikka liikeasioista, turhan
vastauksen jälkeenkään. Se että molemmat asiat ovat todellisuuden tutkimista
joko kokeellisesti tai kuvauksen kautta oli hänelle itselleen liian selvää.
Knausgård
kuvaa niin kutsuttua tavallista elämää, johon kuuluvat ensikännit, rakastumiset
ja lapsiperheen arki. Haavikko taas keskittyy taiteilijan ja liikemiehen
poikkeuselämään. Toisaalta heidän teemansa ja kulissinsa limittyvät. Taisteluni-saagan toinen osa kuvaa
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkuuteen johtavaa
kirjoitusprosessia siinä missä Yritys
omakuvaksi
ja Vuosien aurinkoiset
varjot
kuplivat haavikkomaisen vähäsanaisesti ilmaistua rakkautta nuorena
nukkuneeseen Marja-Liisa Vartioon. Mutta kuten todettua: käsiteltävät aiheet
eivät määritä kummankaan poetiikkaa. Sanataiteeksi muokkaaminen vaatii suurinta
rohkeutta, ja tällaista Haavikolta löytyy enemmän.
Henrik
Tikkanen, Paavo Haavikkoakin etevämpi narsisti, on lohkaissut taiteen
rehellisyyssuhteesta seuraavasti:
Minä muokkaan totuutta todemmaksi
kokonaisuudeksi!
Jokainen
niin kutsutun osoitetrilogian – Kulosaarentie
8
(1975), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977) – lukenut ymmärtää
kuinka briljanttia proosaa Tikkanen kykeni luomaan seuraamalla todemmaksi
muokatun toden ohjenuoraa. Haavikko etenee samaan suuntaan, mutta jostain
syystä hän on halunnut kutsua omakohtaisia teoksiaan ”muistelmiksi”. Fiktiota
ne ovat, liekehtivää ja totuutta manipuloivaa proosaa. Yritys omaksikuvaksi sentään on mahdutettu Haavikon myöhempien
aikojen kokoomateokseen Fantastisia
kertomuksia – proosa 1976–1995.
Ehkäpä
kertomakirjallisuuden osastoon kirjastoluokitetut Taisteluni-teokset tulisi siirtää muistelmien tai
kirjallisuudentutkimuksen hyllyyn Vuosien
aurinkoisten varjojen
ja Prosperon
hiljan ilmestyneen yhteisniteen jättämään aukkoon. Sinnehän Knausgårdin
wannabe-dokumentit kuuluvat, jos tavoitteena kerran on ollut mukailla
valamantraa …tell the truth, the whole truth
and nothing but the truth.

Mutta
olisikohan ultimaalinen rehellisyys lopulta ollut edes kaiken sanoneen Knausgårdin
päätavoite? Tuskin. Vai olisiko kyseessä pitkälle viety ja anti-menetelmäksi
verhottu menetelmä, jonka avulla Knausgård yrittää kivuta kohti
kaunokirjallista suuruutta? Enemmänkin. Intentioista puhuminen on aina
toissijaista leikittelyä, mutta luulen, että itse charmantti norjalainenkin
hymähtäisi Artturi Siltalan tavalle rinnastaa hänen olemis- ja
kirjoittamistyylinsä. Oleminen paperilla kun on mahdotonta. Tämän tiesi myös
Paavo Haavikko ja tuhlaili vähemmän kuin maksimalistinen kollegansa tulevaisuudesta.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *