Reikä maassa

 

Kiitos moniääniselle medialle. Reilu kuukausi sitten Aino Miikkulainen kirjoitti Helsingin Sanomiin surkuhupaisan Potter-kolumninsa, josta hän on saanut kuulla. Sunnuntaina Miikkulaisen kaima Aino Frilander lähestyi sensuurikysymystä vastakkaisesta eli hysteriavapaasta näkökulmasta. Frilander vaatii museoihin ”pahan mielen taidetta” ja paheksuu Philip Guston -hyllytystä: ”Taiteen kuuluukin käsitellä myös hankalia, inhottavia ja pelottavia asioita; asioita, joista mieluummin olisimme puhumatta illallispöydässä.” Kun kiusalliset teokset kielletään varmuuden vuoksi, närkästyksen pelon logiikka on sisäistetty kohtalokkaalla tavalla. Kansallisteatteri vapisi vasta, kun muutamat twiittailivat. Siinä vuoden 2020 versio taidelaitoksen integriteetistä.

Guston siirtyi abstraktista taiteesta Ku Klux Klan -hahmoihinsa 1960-luvun lopulla. Tupakoivat kaapuraasut tuovat mieleen erään Gustonin aikalaisen, jonka pääteos pitäisi piilottaa – jos sen merkittävyys ensin huomattaisiin.

Randy Newman (s. 1943) on nykystandardeilla mahdollisimman vähän mediaseksikäs artisti: hämärä, kevyt, piiloviisas. Good Old Boys (1974) oli Rolling Stonen kaikkien aikojen parhaat -listan sijalla 394 vielä vuonna 2003. Uuteen kaanoniin se ei mahtunut. Merkit ovat muutenkin selvät: Newman katoaa, kun häntä tarvittaisiin eniten.

***

The New York Times otsikoi 19.12.1970:

Gov. Maddox Quits in Huff During Cavett Show Taping

Lester Maddox (1915–2003) valittiin Georgian osavaltion kuvernööriksi vuonna 1967. Hän kannatti segregaatiota jo ennen poliittista uraansa. Maddox omisti ravintolan Atlantassa ja ilmoitti vuoden 1964 kansalaisoikeuslain asettamisen jälkeen lopettavansa liiketoiminnan mieluummin kuin palvelisi afroamerikkalaisia asiakkaita. Tarvittaessa hän heilutti kirveen vartta ovella. Vuonna 1971 Maddox siirtyi luutnanttikuvernöörin tehtäviin, ja osavaltion johtoon valittiin liberaalimpi Jimmy Carter, Yhdysvaltain tuleva presidentti.

Dick Cavett (s. 1936) käsikirjoitti 1960-luvun alussa The Tonight Showta ja esiintyi stand-up-koomikkona. Vuonna 1968 hän sai oman keskusteluohjelmansa primetimeen. Janis Joplin antoi viimeisen haastattelunsa Cavettille. Jimi Hendrix ja John Lennon kävivät hänen vierainaan, samoin Orson Welles ja Katherine Hepburn. Cavett oli kyky saada harvoin haastatteluun suostuvat supertähdet puhumaan avoimesti.

Perjantai-ilta, 18.12.1970. The Dick Cavett Shown sohvalla istuvat vierekkäin jalkapalloilija Jim Brown ja Maddox. Tummaihoinen Brown esittää Maddoxille hillittyjä mutta ikäviä kysymyksiä tämän rotuajattelusta. Kuvernööri kiihtyy, toistaa ajavansa kaikkien asiaa ihonväriin katsomatta ja todistelee tehneensä paljon afroamerikkalaisen väestön eteen. Brown utelee, ovatko ”valkoiset kiihkoilijat” pahastuneet Maddoxille – kun tämä kerran on suuri mustien ystävä. Yleisö repeilee. Cavett kiilaa tarkentamaan: Brown siis tarkoittaa Maddoxin kannattajia. Miten omat ovat suhtautuneet kuvernöörin suvaitsevaisuuteen?

Maddox menettää malttinsa lopullisesti. Hän vaatii Cavettilta anteeksipyyntöä, koska tämä on nimitellyt kunnollisia valkoisia ihmisiä kiihkoilijoiksi. Maddox uhkaa poistua suorasta lähetyksestä. Cavett asettelee sanansa tarkasti: hän pahoittelee jos on kutsunut kiihkoilijoiksi sellaisia Maddoxin kannattajia, jotka eivät ole kiihkoilijoita.

Iva-akrobatia kärjistää tilannetta entisestään. Maddox määrää Cavettin pyytämään minuutin kuluessa mutkattomasti anteeksi tai hän lähtee. ”Paljonko on aikaa minulla on?” Brown kyselee naurunsa lomasta. Maddoxin poistuttua puheenvuoron saa kirjailija Truman Capote, joka on seurannut keskustelua Cavettin toiselta puolelta. Capote kertoo syöneensä kerran Maddoxin ravintolassa, eikä ollut erityisen hyvää. Yleisö räjähtää.

6000 vihakirjettä, eikä sähköpostia saati somea ollut. Cavett on kertonut, että kyseessä on hänen ohjelmakohtainen palaute-ennätyksensä. Moni kirje kiinnostaisi, olen tutustunut vasta yhteen.

Randy Newman ei varsinaisesti lähettänyt postia vaan teki laulun. Eivätkä kohteena ole Maddox ja Cavett vaan rasismiin ja rasisteihin liittyvä kaksinaismoralismi. Good Old Boys, syvän etelän teema-albumi, alkaa kappaleella ”Rednecks”. Kertoja on nimeltään Johnny Cutler, kunnollinen valkoinen ihminen Alabaman Birminghamista. Hahmo syvenee muissa lauluissa, eikä yksikön ensimmäisessä kerrottu ”Rednecks” edes muistuta hänen olevan hahmo. Newman luottaa kuulijoihinsa enemmän kuin kevyessä musiikissa on tapana:

Last night I saw Lester Maddox on a TV show

With some smart-ass New York jew

The jew laughed at Lester Maddox

And the audience laughed at Lester Maddox too

Newman on itse enemmän juutalainen kuin Cavett. Johnny Cutler ei välitä faktoista vaan olettaa. Tunnette tyypin. Randy Newman taas vastustaa koko tuotannollaan oletusta, että lauluntekijän tulisi jakaa omat kokemuksensa. Hän käyttää hahmoja ja luo niin epäluotettavia kertojia, että verrokit löytyvät luontevimmin kirjallisuudesta. ”You Can Leave Your Hat On” kuvaa perversiota kuin showbisnekseen eksynyt Nabokov. ”God’s Song (That’s Why I Love Mankind)” ei liene vieras Jyrki Lehtolalle, jonka Tesla metsässä (2019) sisältää Jumalan puheenvuoroon.

Cutler ja Newman jakavat kokemuksen: kumpikin katsoi The Dick Cavett Showta joulukuussa 1970. Maddoxin tuomitseminen ei olisi vaatinut paljoa eikä synnyttänyt Cutleria. Bob Dylan olisi tehnyt aiheesta protestilaulun seitsemän vuotta aiemmin, ei enää kyynistyttyään. Paleface ei ollut vielä syntynyt.

Newmanin huomio kiinnittyi Cavettin, Brownin, Capoten ja yleisön tapaan suhtautua julkirasistiin. ”Ajattelin, että jos olisin millainen hyvänsä georgialainen, olisin vihainen näille ihmisille: New York -yleisölle ja New York -televisiokommentaattorille.”

1970-luvun Yhdysvaltojen liberaali pohjoinen ei Newmanin mukaan kohdellut tummaihoisia paremmin kuin punaniskainen etelä: ”Ero oli siinä, että etelässä rasismi oli laki, pohjoisessa vain de facto.” ”Rednecksin” kliimaksissa Newman luettelee suurkaupunkien slummeja Harlemista Roxburyyn. Avarakatseiset ovat vapauttaneet tummaihoiset tieltään.

They’re gathering ’em up from miles around

Keepin’ the niggers down

Tässä vaiheessa n-sanaa on käytetty viidesti. ”Rednecks” on ase, joka laukeaa joutuessaan tottumattoman käsiin. Jos kertojaratkaisua ja kahteen suuntaan avautuvaa pilkkaa ei ymmärrä, Newman vaikuttaa joko karkealta tai hankalalla tavalla ylimieliseltä. Black Lives Matter -ajassa harva uskaltaisi tehdä uuden ”Rednecksin” eli solvata rasisteja ja rasistien solvaajia samassa lauseessa.

Piilottaa vielä kantansa! Menetelmä on äärimmäisen epäsuosittu.

”Rednecksin” radioystävällinen sovitus lisää ironian purevuutta. Kertosäe houkuttelee laulamaan mukana ja kysymään, mikä tässä hävettää: nuo vai suhteeni noihin?

We’re rednecks, rednecks

And we don’t know our ass from a hole in the ground

Suomen Lester Maddoxit istuvat valtiopäivillä perussuomalaisten ryhmässä. Dick Cavett puuttuu, täytyy tyytyä Twitterissä opettavaan Iikka Kiveen. Ehkä hän ja muut ”ärhäkät” populistikriitikot tuntevat Newmanin tuotannon ja ovat tottuneet siihen, että ”Rednecks” läpivalaisee heidät.

Newman on vielä 2000-luvulla kertonut jännittävänsä ”Rednecksin” esittämistä. Good Old Boysin vuoden 2003 uudelleenjulkaisun vihkossa hän paljastaa ettei koskaan laula ”Rednecksiä” kun esiintyy orkesterin kanssa kausikorttiyleisölle. Kokemus on osoittanut, että moni jättää paikkansa.

***

Johnny Cutler juo paljon. Vaimolle voi tunnustaa rakkauden vain humalassa (”Marie”), eikä syyllisyys haihdu, kun viskikuuria täydentää kokaiinilla (”Guilty”). Good Old Boys päättyy kappaleeseen ”Rollin’”, jossa Cutler istuu, kaataa viskiä ja antaa ongelmiensa liueta. On helppo kuvitella Randy Newman näihin tunnelmiin perjantai-iltana. Hän on käärinyt kauluspaitansa hihat, kiertue-elämä on tuntunut proosalliselta. Kaatanut drinkin minibaarista, avannut television ja halunnut ehkä nukahtaa.

Herättävin on ollut Dick Cavettin valeanteeksipyyntö. Newman on saattanut ottaa toisen ja ihmetellä, miten Cavett on yltänyt niin loukkaavaan muotoiluun ex tempore.

Somekohujen aikakaudella ”anteeksi, jos loukkasin” on jo tunnistettava fraasi, josta jää kiinni. Professori Pekka Aulan mukaan julkisessa anteeksipyyntö on ylipäätään muotoutunut hygieniatekijäksi. Velvollisuuden suorittaminen paistaa saumoista etenkin, jos pahoittelun kohteena ei ole pahoittelijan toiminta vaan toiminnan mahdolliset vaikutukset.

Aula kommentoi pahoittelun logiikka talvella 2018, kun kotimaisen myrskyn silmässä oli elokuvaohjaaja Aku Louhimies. Hänen itkettynyt olemuksensa A-Studiossa ja Jussi-gaalassa antoi ymmärtää, että hygieniatekijääkin voi liikutella tosissaan. Louhimies oli hävinnyt pelin ja yritti parhaansa mukaan lukea jälkipyykkäyksen ohjekirjaa.

Dick Cavettin tilanne oli toinen joulukuussa 1970. Hänellä oli omiensa joukossa pelkkää voitettavaa ja vastustajanaan Maddox, karikatyyri. Cavett uskalsi ajaa ”anteeksi jos” -mantralla vastakkaiseen suuntaan kuin voipunut Louhimies. Niinpä Cavett lisäsi valepahoitteluunsa piikin: on mahdollista, joskin epätodennäköistä, että kaikki Maddoxin kannattajat eivät ole kiihkoilijoita.

Anteeksi, jos loukkasin heitä.

Talk show -isännän tyytyväinen habitus tivaa: Ei kai etelän aksentilla kimittävä molopää kuvittele sanelevasa ehtoja suuressa kaupungissa? Ymmärtääkö hän, että Jim Brown voisi hiljentää hänet yhdellä lyönnillä? Jalkapalloilijaa raskaampi on hegemonia, sekin puolellani.

Jos ”smart-ass New York jew” olisi ollut vähemmän smart, Newman ei välttämättä olisi vaivautunut tekemään ”Rednecksiä”. Cavettin pilkan ylittäminen moniulotteisemmalla ja poliittisesti identiteetittömämmällä pilkalla on väistämättä ollut eräs Newmania ajaneista voimista ”Rednecks”-prosessissa.

Yli meni, heittämällä. Jopa Lester Maddox osoitti kunnioitustaan ”Rednecksiä” kohtaan. Newman kertoo Revisionist History -podcastin haastattelussa, että kuvernööri oli postittanut hänelle lahjaksi – kirveen varren.

***

Vuosi sitten kävi ilmi, että Maustetyttöjen ”Tein kai lottorivini väärin” -kappaleen varhaisversiossa lauletaan neekeripojista. Tönkön sanavalinnan muuttaminen pieniksi pojiksi oli helppoa. Kuulija huomaa, että Maustetyttöjen hitti summaa globaalin sorron mekanismeja kalja kädessä eikä kutsu katupartioon. Koska eletään tahallisen väärinymmärryksen ja hysteerisen korrektiuden aikakautta, Kaisa ja Anna Karjalainen vedettiin verkkohuutotuomiolle. Seurasi klassinen ”anteeksi jos” -liturgia. Maustetytöt vetosivat junttiuteensa, vastustajat uskottelivat itselleen ja muille, että kyse on rasismin normalisoinnista.

Anteeksi jos = vituttaa kun. Haluttaisiin unohtaa koko asia. Alentuminen on välttämätöntä, jos haluaa työrauhan.

Randy Newmanin menestyssingle ”Short People” (1977) joutui tuoreeltaan radiosoittokieltoon. Kappale pilkkaa ennakkoluuloja mainitsemalla ennakkoluulot, ja joidenkin kuppi meni nurin. Voiko taiteilija pahoitella vastaanottonsa idioottimaisuutta? Hölmöjä on helppo loukata, ja Newmanin laulut tekevät tätä koko ajan. Erityisen vakavasti Newman solvaa hölmöytensä kiistäviä ja älyään korostavia. Jos ”Rednecks” tai ”Short People” olisivat kolumneja vuoden 2020 Suomessa, anteeksipyyntövaatimuksia satelisi liberaali-konservatiivi-akselin molemmista päistä.

Jos Newman taipuisi, ainoa järkevä muotoilu olisi: anteeksi, että olen olemassa.

Johnny Cutler juo, jotta jaksaisi teeskennellä olevansa joku muu (”Guilty”). Ehkä Newmankin pakee hahmoihinsa itsenä olemisen tuskaa. ”Rednecksin” rasisti ja tekopyhä liberaali asuvat Newmanissa ja meissä kaikissa vaikeasti eroteltavana mössönä. Jos paljastaa sisimpänsä, hämärät reuna-alueet saattavat jäädä tutkimatta.

”I was wearing the mask of honesty”, laulaa eräs toinen eksentrikko. Rehellisyys peittää. Kun onkii sielustaan Johnny Cutlerin, riekaleet tarttuvat koukkuun.

Good Old Boys kehittyi julkaisukuntoon laulusyklistä nimeltä Johnny Cutler’s Birthday. ”Doctor, Doctor” -nimisessä luonnoksessa Johnny ajaa mielisairaalaan joutuneen veljensä asiaa. Hän neuvottelee lääkärin kanssa potilaan vapauttamisesta ja lupaa huolehtia tästä. ”Doctor, Doctorista” kasvoi ”Back on My Feet Again”, Good Old Boysin kummallisin laulu. Kertojaksi on vaihtunut potilas itse. Hän painottaa käyneensä collegen ja olevansa varakas. Suhtautuminen lääkäriin on aggressiivista: ”I’ve got no time to trifle with trash like you.”

Sisarusten elämäntarinat on silti kerrottava. Potilaan – joka on tai ei ole Cutler – veli meni naimisiin puolalaisen tytön kanssa. Sisko taas työskenteli tanssijana Baltimoressa kunnes karkasi ”with a Negro from the eastern shore”. Alabaman Mobilessa he olivat kirjautuneet hotelliin. Musta mies oli mennyt vessaan, pessyt kasvonsa valkoiseksi ja tunnustanut potilas-kertojan siskolle:

Girl, I ain’t a negro, I’m a millionaire

As you can plainly see

So many women were after my money

But I’m proud to say that you were only after me

Asetelma on vähintään yhtä räjähdysaltis kuin ”Rednecksissä”. Good Old Boys tapahtuu maassa ja ajassa, jossa tumma iho tarkoittaa syrjintää, alempaa asemaa yhteiskunnassa. ”Back on My Feet Again” kuvaa valkoista rikasta, joka tekeytyy vähemmistön edustajaksi saadakseen voiton parisuhdemarkkinoilla. Hän on niin groteski opportunisti, että ei välttämättä ymmärrä viettelymenetelmänsä halventavuutta.

Jälleen Newman keskustelee kirjallisuuden kanssa, vieläpä suomalaisten nykykirjallisuuden. Kari Hotakaisen Tarinan (2020) limaisin henkilöhahmo ei enää tunne alkuperäistä nimeään Kai Rahikainen. Hänestä on tullut Caj Rahic: ”Koen olevani ensisijaisesti maailmankansalainen, vaikka toiminkin toistaiseksi kotimaassani.” Rahic on ”kulttuurin moniottelija”,  ”yleisvasemmistolainen ja vihreä ihminen”, joka katsoo kaikkia ”silmien tasalta”. Avioerosta täytyy antaa haastattelu ”tärkeimpiin viestimiin”, sillä Rahic pyrkii antamaan ”kasvot uudistumiselle ja muutokselle.”

Hotakaisen Rahic-kuvaus kuplii irvikuvan luomisen riemua. Newmanin valekasvoinen miljonääri on vaikeampi tapaus. Hän tavoittelee häikäilemättä omaa etuaan mutta on myös profetia kulttuurista, jossa vähemmistöaseman brändäys kannattaa. Valkoinen vauraus ei kerro yhtä sähäkkää tarinaa kuin marginaali. Jos Pajtim Statovci kirjoittaisi nimellä Pasi Salminen, agentuuri joutuisi työskentelemään lujemmin mielikuvien parissa.

”Back on My Feet Again” ei selviytyisi Kansallisteatterin lavalle. Kenellä olisi oikeus näytellä miljonääriä, joka harjoittaa kulttuurista omimista ja valaisee toiminnallaan omintaan kannustavan kulttuurin kuolleita kulmia? Randy Newman tietää, että kausikorttiyleisö ei niele kivuliasta ristiriitaa eli todellisuutta.

Newman ei ehkä tiedä, että näistä päätetään sosiaalisessa mediassa. Tai aiemmin, itsesensuurissa, Orwellin unohtaneiden kesken.