Tahdon asia

Esseistä
haaveilu on paljon tärkeämpää kuin esseiden kirjoittaminen. Tulee olla muutama
aihe, joita haluaisi vuodesta toiseen käsitellä, isosti, mutta ei koskaan löydä
vaadittavaa hybristä haaveiden realisointiin. Viehätyksen ja välttelyn välinen
jännite tekee tällaisesta teemasta koko ajan tärkeämmän. Lopulta rima nousee
niin korkealle, että sitä ei yllä tiputtamaan kömpelöllä loikallaan. Silloin
voi aloittaa.
Courtney
Loven kanssa en ole vielä riittävän pitkällä, eikä tästä todellakaan tule
Love-esseetäni. Jo kokoelmaani Tapan sut
(2014) piti tulla Love-vihaa ihmettelevä osio, josta luovuin. Onneksi, koska en
tuolloin ollut perehtynyt Loven Hole-yhtyeen debyyttialbumiin Pretty on the Inside (1991), joka ei nyt
ajatellen ole paljonkaan vähemmän tärkeä kuin Live Through This (1994). En ylipäätään ollut oivaltanut, kuinka
suuri amerikkalainen runoilija Courtney Love on.
Tuska
lisää tietoa. Verkko ja kirjastot tulvivat Courtney-materiaalia, salaliittoteorioita
ja raivoa. Ahmin materiaalia aina, kun Holen musiikki kuulostaa hyvältä. Jaksot
eivät ole pitkiä, sillä ”Teenage Whore” ja ”Doll Parts” eivät kestä jatkuvaa
kuuntelua. Niiden yksioikoisuus valloittaa pään ehkä viikoksi, jonka aikana on
mahdotonta ajatella muuta. Lopulta on pakko etääntyä ja palata epämääräiseen
odotustilaan.
Tämän
kesän Hole-intensiivijaksollani luin australialaisen Anwen Crawfordin teoksen Live Through This -albumista. Pikkukirja
on osa Bloomsbury Academicin 33 1/3 -sarjaa, jossa vaihtuvat tekijät kirjoittavat vapaamuotoisesti valitsemistaan klassikkolevyistä. Konsepti mahdollistaa uupuneen,
musiikkijournalistisen ylistyslaulamisen, mutta Crawford näkee syvemmälle. Hän
esimerkiksi myöntää olevansa epäpätevä kirjoittamaan kokonaisen kirjan Holesta. Crawfordilla ei edes ole kaikkia levyjä hyllyssään, ainoastaan mainitut Pretty on the Inside ja Live Through This:
I
own no vinyl pressings, no bootlegs, no merchandising rarities. — I never saw
the band play live.
(s.
10)
Vuonna
1995 Crawford oli liian nuori osallistuakseen Holen Australian kiertueelle.
Vuonna 1999 häntä ei enää kiinnostanut, koska Celebrity Skin (1998) oli tuntunut ”henkilökohtaiselta petokselta”.
Minulla on vastaavia, väärää sukupolvea olemisen ja periferiassa asumisen
kokemuksia suhteessa useimpiin itselleni tärkeisiin artisteihin – joista olen
silti kirjoittanut kilometrikaupalla. En myöskään pidä Celebrity Skinistä ja omistan samat kaksi Hole-levyä kuin Crawford.
Meillä
olisi puhuttavaa. Onneksi ei tarvitse, kun on Crawfordin kirja.
Live
Through This
-teokseen on haastateltu Hole-faneja, ei Courtney
Lovea.
Linjaus on
ymmärrettävä, mutta Crawford olisi puolestani voinut luottaa enemmänkin omaan
introspektioonsa. Teoksen kohokohdassa hän paljastaa olleensa ylipainoinen lapsi
ja teini:
Still
I look upon my body as an alien form, utterly separate from my self and yet
indivisible from it. I am trapped. If only one could be pure intelligence;
consciousness without being.
(s. 29)
Katkelmassa
olisi aineksia kokonaiseen kauneusnormeja rikkovan naisen identiteettiä
käsittelevään esseeseen à la Roxane Gay teoksessaan Bad Feminist. Crawford muistaa kuitenkin liian äkkiä, mistä hänen
olikaan määrä kirjoittaa.
Vuonna
1994 12-vuotias ja hyljeksitty Crawford näki televisiosta Holen Violet-videon. Courtney Love hakkaa itseään
ja hautaa lopuksi kasvot kämmeneensä siten, että pikkurillin kynsi näyttää
uppoavan poskeen. Crawfordin taakka helpotti hiukan. Itseinhosta tuli jaetumpaa,
vaikka Crawford piti ja pitää Lovea kauniina. Seuraa tärkeä varaus:
[H]ers
was a difficult beauty: it seemed more an act of will than an incontestable
fact.
(s. 30)
Live Through This on kansikuvastaan alkaen täynnä
kauneuskilpailukuvastoa. Violet-videossa
kruunataan pikkutyttöjä, puhumattakaan Miss
World
-kappaleesta. ”I am not a feminist”, Love laulaa kappaleessa ”I Think That I Would Die”, mutta kokonaiskuva on paljon monimutkaisempi. Loven fantasiamaailmassa
hänet julistetaan maailman kauneimmaksi, meikit valuvana. Palkintokruunullaan
hän puhkaisee juryn puheenjohtajan silmän. Feminismistä irtisanoutunut ”I Think
That I Would Die” tekee sekin olennaisen täyskäännöksen ja jatkaa:
It’s
not yours – FUCK YOU!
Live Through This -ajan Courtney Lovella oli tapana
harrastaa stage divingia eli hypätä lavalta yleisön käsille. Teko johti
estottomaan kourintaan, julkiseen joukkoraiskaukseen, josta Love huojui takaisin lavalle
revityssä mekossaan. Seuraavana iltana Love hyppäsi uudelleen, ja sitä
seuraavana. Perverssillä eikä kovin suositeltavalla tavallaan hän todisti
olevansa väkivaltaisten runkkarien yläpuolella. Crawford vertaakin Loven
esiintyjähahmoa strippariin ja siteeraa Simon Reynoldsin ja Joy Pressin esittämää
analyysia teoksesta The Sex Revolts:
Love’s
performance is a striptease that removes too many layers to be titillating,
exposing a subcutaneous realm of female horror that makes men flinch and recoil
.
(s. 53–54)
1990-luvun
konservatiivis-maskuliininen rock-yleisö ei tiennyt, kuinka Loven yhden naisen
terrori olisi pitänyt ottaa vastaan. Varminta olikin huoritella, vihata ja
moralisoida. Courtney Love piti naisrokkarin roolia – täydestä syystä –
naurettavan ahtaana ja tuli tuomituksi samoista asioista, joiden harjoittaminen
teki miehistä paheellisia pyhimyksiä: heroiini, arvaamaton käytös ja löyhä
sukupuolimoraali.
Love
ja Hole eivät ole esimerkillisiä sukupuolisen tasa-arvon ajajia. Sitäkin
tehokkaampia ja suositumpia he olivat ja ovat osin edelleen. Anwen Crawford
painottaa läpi teoksensa, kuinka Courtney Loven toimintatavat antoivat hänelle
ja kaltaisilleen voimaa mutta myös uusia esikuvia. Moni MTV:n katsoja tutustui
Bikini Killiin ja The Raincoatsiin juuri Courtneyn antamien vihjeiden
perusteella.
Violet-kappaleessa julistetaan:
I’m
the one with no soul
One
above and one below
Hole
saavutti taiteellisen huippunsa Live
Through This
-albumilla, jota myytiinkin hyvin. Yksi sielu undergroundissa,
toinen Billboardilla.

Näiden
hajahuomioiden myötä jatkan haaveiluani ja suosittelen Anwen Crawfordin
paneutuneempia hajahuomioita.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *