Tästä ei toivu

Vuosi ja vuosikymmen eli paljon on lopussa. Listaan parhaat kirjat ja levyt normaalia kursorisemmin. En ole tiedotusväline, tuli mieleeni. Vuoden aikarajoitus on outo, samanaikaisesti liian lyhyt ja pitkä. Syksymmällä luetut ja kuunnellut dominoivat mieltä. Enkä voi ohittaa sitä, että edesmenneet Pär Lagerkvist, John Cheever, Agota Kristof ja Teuvo Saavalainen ovat olleet minulle tämän vuoden järkyttävimpiä kohtaamisia.

Muutama pisto kuitenkin: Miki Liukkonen kirjoitti toistaiseksi parhaan romaaninsa Hiljaisuuden mestarin. Ainakin Finlandia- ja Runeberg-raadit olivat hiljaa. Myöskään Ossi Nymanin Patriarkaattia ei kukitettu. Liian riskaabeli teos. Nymanin proosa on niin tarkkaa, että harmistuin loppupuolen muutamista huolimattomista virkkeistä. Parin kuukauden etäisyys ja Eleonoora Riihisen huolikritiikki ovat suhteellistaneet pettymystäni. Arvostan Patriarkaatin hymyttömyyttä.

Jyrki Lehtolan Tesla metsässä sisältää kymmenien konfliktien ainekset. Kulttuurivalkoiset eivät ole suuttuneet, pitäisi jaksaa lukea esseet. Antti Nylénin Kolme pyhää saa jäädä rauhaan kristillisyytensä vuoksi. Michel Houellebecqin loistava Sérotonine voidaan unohtaa vasta alkuvuodesta, kun suomennos ilmestyy. Silloin kirjamarkkinoita hallitsee jo seuraava eurooppalaisiin kriisiolosuhteisiin sijoittuva kertomus vaikeasta rakkaudesta. Tai ei-dadaistinen romaani historiamme suurnaisesta.

”Musiikkivuoteni” aikana olen kuunnellut pääosin Townes Van Zandtia, Type O Negativea ja Burialia. Lana Del Reyn ja Billie Eilishin levyjä kiitin tuoreeltaan, mitä en kadu. Soap&Skin kävi elokuussa Tokoinrannassa. Anja Plaschgin tapaa olla lavalla on hankala unohtaa. Maustetytöille kuuluu tietysti kaikki saamansa kunnia. Absurdien vastalauseiden sarjaa ei voita Emma-raadin Renaz Ebrahimi vaan Hilla Körkkö tällä kolumnillaan.

Luulen, että blogipostaukseni ei pysäytä ilmastonmuutosta.

***

Merkittävin vuonna 2019 ilmestynyt taideteos on Katriina Huttusen esikoisromaani Surun istukka. Tausta on tunnettu ja raskas: tytär teki itsemurhan ja äiti, pohjoismaisen kirjallisuuden kääntäjä, alkoi kirjoittaa. Huttunen korostaa, kuinka hänen surunsa ei ”pakene sanoja”. Tyttären poismenon jälkeen muistikirjat alkoivat täyttyä. Pakottavuuden tunne on keskeinen Surun istukassa. Kirjallisuudesta erottaa harvoin vastaavaa ilmaisemisen vaihtoehdottomuutta. Lukijan rintakehää painetaan.

Surun istukassa puhuu syyllinen. Jos lapsi tappaa itsensä, äiti on epäonnistunut, väistämättä, hän hokee, toistaa, vuotaa, itkee, kuiskaa, raivoaa. Huttunen sukeltaa joka sivulla tragedian hermopisteeseen, vaeltaa hautausmaalla ja tietää, että piina ei helpota. Surun istukka on muodoltaan ihanteellisen mössöinen. Suvi Ahola havaitsee teoksessa spiraalin, mikä tuntuu liian ehjältä kehykseltä Huttusen avohaavalle. Edes kehämäisyydestä en puhuisi, pikemminkin kirjallisesta rännästä. ”Olen ikuinen marras”, Surun istukan äiti julistaa.

Mainitsemani Teuvo Saavalainen käsittelee lapsensa itsemurhaa teoksessaan Ja poika vaikenee (1984). Surun istukan lopun kirjallisuuslistasta ei löydy Saavalaista, enkä ole huomannut kriitikoiden tehneen ilmeistä rinnastusta. Saavalainen hakeutuu pakonomaisesti poikansa kuolinpaikalle, Huttunen istuu Hietaniemen kolumbaariossa. Molemmat teurastavat itseään eivätkä kuvittele, että pahimmasta kirjoittaminen tekisi heistä parempia. Saavalainen kuvaa konkreettisia tapahtumia, joissa hän epäonnistui isänä ja edesauttoi näin poikansa syöksykierrettä. Lukija ei tiedä, syyttäisikö vai silittäisikö. Huttunen puolestaan avaa surijan narsismia. Surun istukka on yksinäisyyden matala veisu. Ihmissuhteet hiipuvat ja kirjamessukeikat saavat jäädä. Äiti kehräytyy ikäväänsä, nukkuu huonosti ja harmittelee, ettei uskalla avoimemmin haistatella niille, jotka kyselevät hänen kuulumisiaan vain saadakseen kertoa omistaan.

Surun istukassa on myös ”itsemurhan puolustuspuhe”, lyhyt ja hyytävä. Huttunen kieltäytyy yhteistyöstä, vastuullisuudesta, kaikesta kehittävästä. Tässä on hänen surunsa, ottakaa ja jättäkää.

Moni väistää Surun istukkaa aiheen tai synkeän ilmaisun vuoksi. Niin on hyvä. Paras kirjallisuus on liikaa, eikä Surun istukka asetu. Kai kyseessä on romaani. ”Autofiktiota Knausgårdin kääntäjältä” – siinä mainoslause, ehkä käytetty. Minussa Huttusen esikoisteos aiheutti sen, minkä harvat ja olennaisimmat kirjat tekevät. Muu lukeminen alkoi vaikuttaa turhalta, kirjoittamisesta puhumattakaan. Räntä täytti pään ja kastelee aivoja vielä kauan.