Ujo vaalikirja
Toimittaja-kirjailija
Leena Sharma jalkautuu teoksessaan Ne –
Kohtaamisia perus-Suomessa (Otava 2014) Kontulan, Lieksan ja Brysselin
ohella Joensuu Areenalle. Siellä järjestettiin kesällä 2013 Perussuomalaisten
puoluekokous. Media kiinnitti tapahtumaan erityishuomiota, sillä tiedossa oli,
että PS:n puheenjohtaja Timo Soini tulisi linjapuheessaan ilmoittamaan,
asettuuko hän ehdolle kevään 2014 eurovaaleissa. Kuten tiedämme, kotimaa voitti
”Ikea-kalustetun Brysselin kämpän”. Sekä meloni että omena saivat jäädä
belgialaiseen ruokakauppaan, minkä paljastaminen otettiin Sharman kuvauksen
mukaan innostuneesti vastaan:
Leena Sharma jalkautuu teoksessaan Ne –
Kohtaamisia perus-Suomessa (Otava 2014) Kontulan, Lieksan ja Brysselin
ohella Joensuu Areenalle. Siellä järjestettiin kesällä 2013 Perussuomalaisten
puoluekokous. Media kiinnitti tapahtumaan erityishuomiota, sillä tiedossa oli,
että PS:n puheenjohtaja Timo Soini tulisi linjapuheessaan ilmoittamaan,
asettuuko hän ehdolle kevään 2014 eurovaaleissa. Kuten tiedämme, kotimaa voitti
”Ikea-kalustetun Brysselin kämpän”. Sekä meloni että omena saivat jäädä
belgialaiseen ruokakauppaan, minkä paljastaminen otettiin Sharman kuvauksen
mukaan innostuneesti vastaan:
Siinä se. Sali repeää riemuun,
ilon huutoihin, hakkaaviin aplodeihin ja onnelliseen mölinään. Kaikki nousevat
ylös, osoittavat suosiotaan seisten. Taputan itsekin. En siksi, että olisin sen
kummemmin toivonut Soinin lähtevän tai jäävän, vaan siksi että tunnelmaan on
hauska heittäytyä, ja kerrankin se on mahdollista. Politiikan toimittajat eivät
tietenkään työroolissaan taputa kellekään. Ei ole syytäkään. Muistan yhä
tyrmistykseni, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmestyi Naton Bukarestin
huippukokouksen yllätyspuhujaksi, ja osa paikalla olleesta venäläismediasta
osoitti hänelle raivokkaasti suosiota. Se tuntui väärältä. Mutta nyt en ole
paikalla toimittajana ja taputan mille lystään! (s. 174)
ilon huutoihin, hakkaaviin aplodeihin ja onnelliseen mölinään. Kaikki nousevat
ylös, osoittavat suosiotaan seisten. Taputan itsekin. En siksi, että olisin sen
kummemmin toivonut Soinin lähtevän tai jäävän, vaan siksi että tunnelmaan on
hauska heittäytyä, ja kerrankin se on mahdollista. Politiikan toimittajat eivät
tietenkään työroolissaan taputa kellekään. Ei ole syytäkään. Muistan yhä
tyrmistykseni, kun Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmestyi Naton Bukarestin
huippukokouksen yllätyspuhujaksi, ja osa paikalla olleesta venäläismediasta
osoitti hänelle raivokkaasti suosiota. Se tuntui väärältä. Mutta nyt en ole
paikalla toimittajana ja taputan mille lystään! (s. 174)
Samana
iltana Sharma pyytää Perussuomalaisten vastavalitun varapuheenjohtaja Jussi
Niinistön keskustelemaan kanssaan, kun mediaruljanssi
Niinistön ympärillä on rauhoittunut. Tendenssin saattaa ymmärtää:
kirjailija-Sharma haluaa erottautua toimittaja-Sharmasta, kirjoittaa vapaammin
ja omissa nimissään. Nyt irrotellaan, perhana, kun kanteen painetaan ”Leena
Sharma” eikä ”Suomen Kuvalehti”.
iltana Sharma pyytää Perussuomalaisten vastavalitun varapuheenjohtaja Jussi
Niinistön keskustelemaan kanssaan, kun mediaruljanssi
Niinistön ympärillä on rauhoittunut. Tendenssin saattaa ymmärtää:
kirjailija-Sharma haluaa erottautua toimittaja-Sharmasta, kirjoittaa vapaammin
ja omissa nimissään. Nyt irrotellaan, perhana, kun kanteen painetaan ”Leena
Sharma” eikä ”Suomen Kuvalehti”.
Ne pyrkii olemaan henkilökohtainen
ja dokumentaarinen asiaproosateos Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimmän
käänteen (a.k.a ”jytky”) seurauksista. Silti se tuntuu sarjalta lehtijuttuja,
paneutuneita ja toisiaan varioivia sellaisia.
ja dokumentaarinen asiaproosateos Suomen poliittisen lähihistorian merkittävimmän
käänteen (a.k.a ”jytky”) seurauksista. Silti se tuntuu sarjalta lehtijuttuja,
paneutuneita ja toisiaan varioivia sellaisia.
Sekä
journalismin että kirjallisuuden ystävien kannattaa joka tapauksessa lukea Sharman
kohtaamisketju, koska aihe on tärkeyteensä nähden alikäsitelty populaarin
tietokirjallisuuden saralla. Teoksen tulokulma PS-ilmiöön – niihin kuulumaton
ymmärtää niitä – tuntuu yksinkertaisuudessaan mullistavalta, mikä kertoo
mielipideilmaston fakkiutuneisuudesta, ei niinkään Sharman kekseliäisyydestä.
Liberaali- ja konservatiivipoteroiden ulkopuolelta näkee kauemmas, tarvittaessa
myös lähelle, ja tähän tyhjänä ammottavaan maaliin Leena Sharma potkaisee,
koska muut eivät jostain syystä ole sitä tehneet.
journalismin että kirjallisuuden ystävien kannattaa joka tapauksessa lukea Sharman
kohtaamisketju, koska aihe on tärkeyteensä nähden alikäsitelty populaarin
tietokirjallisuuden saralla. Teoksen tulokulma PS-ilmiöön – niihin kuulumaton
ymmärtää niitä – tuntuu yksinkertaisuudessaan mullistavalta, mikä kertoo
mielipideilmaston fakkiutuneisuudesta, ei niinkään Sharman kekseliäisyydestä.
Liberaali- ja konservatiivipoteroiden ulkopuolelta näkee kauemmas, tarvittaessa
myös lähelle, ja tähän tyhjänä ammottavaan maaliin Leena Sharma potkaisee,
koska muut eivät jostain syystä ole sitä tehneet.
Persukin
on ihminen. Rasististen kommenttien takaa paljastuu lämmin ja huumorintajuinen
tyyppi, jonka näkemykset ovat oikeutettuja ja eivät ole. Kaikkia pitää
ymmärtää. Siinä kiteytetysti Sharman teoksen sanoma, jota vastaan vain hölmöt purnaavat
– niin ilmeinen ja pyöreä se on. Teoksen varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se,
ettei Sharma jalosta tärkeää ja lannistavan monen mielestä kiusallista
havaintoaan. PS-kohtaamiset maakunnissa, Arkadianmäellä, Brysselin baareissa ja
vaaliteltoilla päätyvät toistamaan samaa teesiä kovan fasadin takaa
pilkottavasta hyvyydestä.
on ihminen. Rasististen kommenttien takaa paljastuu lämmin ja huumorintajuinen
tyyppi, jonka näkemykset ovat oikeutettuja ja eivät ole. Kaikkia pitää
ymmärtää. Siinä kiteytetysti Sharman teoksen sanoma, jota vastaan vain hölmöt purnaavat
– niin ilmeinen ja pyöreä se on. Teoksen varsinaiseksi ongelmaksi muodostuu se,
ettei Sharma jalosta tärkeää ja lannistavan monen mielestä kiusallista
havaintoaan. PS-kohtaamiset maakunnissa, Arkadianmäellä, Brysselin baareissa ja
vaaliteltoilla päätyvät toistamaan samaa teesiä kovan fasadin takaa
pilkottavasta hyvyydestä.
Toisin
kuin puoluekokouksessa aplodeeraava Sharma väittää, hän ei irtaudu toimittajan
roolista eikä juuri hyödynnä kirjaformaatin etuja. Kielen ja assosiaation
kanssa Sharma pysyttelee neutraalissa moodissa. Sanoma hieroutuu reilun
kahdensadan sivun aikana naamaan, mutta lukija jää kaipaamaan rohkeampia ja
kekseliäämpiä tulkintoja, avoimempaa taputusta, turhaumaa, mitä hyvänsä.
Välillä Sharma päihtyy. Kouvolan juna-asemalla hän itkee. Tällaisia repeämiä
teos olisi tarvinnut lisää, kun kerran kokemuksellisuuden tielle on lähdetty.
kuin puoluekokouksessa aplodeeraava Sharma väittää, hän ei irtaudu toimittajan
roolista eikä juuri hyödynnä kirjaformaatin etuja. Kielen ja assosiaation
kanssa Sharma pysyttelee neutraalissa moodissa. Sanoma hieroutuu reilun
kahdensadan sivun aikana naamaan, mutta lukija jää kaipaamaan rohkeampia ja
kekseliäämpiä tulkintoja, avoimempaa taputusta, turhaumaa, mitä hyvänsä.
Välillä Sharma päihtyy. Kouvolan juna-asemalla hän itkee. Tällaisia repeämiä
teos olisi tarvinnut lisää, kun kerran kokemuksellisuuden tielle on lähdetty.
Helsingin Sanomiin Ne-kritiikin laatinut valtio-opin dosentti Tuija Parvikko väittää
teoksen sopivan Perussuomalaisten vaalikirjaksi. Mustamaalaukselta
haiskahtaviin tulkintoihin yltyvä arvostelu on omiaan osoittamaan, kuinka hyvin
Sharma on kartalla aiheensa arkaluontoisuudesta. Piirien ulkopuolinen olisi
voinut puhua rohkeammin. Mutta jos näinkin hillityt sympatiseeraukset
virallisen paholaisjoukkion kanssa aiheuttavat tuohtumusta ja PS-promootioksi
epäilyä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sharma olisi Jussi Niinistön fraasia
mukaillen ”poistanut varmistimen” ja todistanut sekä vihansa että rakkautensa
kuten kirjailijan kuuluu? Teoksen julkaisemisen jälkeen Leena Sharman on täytynyt
jatkaa työtään politiikan toimittajana. Realiteetit aiheuttavat kirjallisia
tappioita.
teoksen sopivan Perussuomalaisten vaalikirjaksi. Mustamaalaukselta
haiskahtaviin tulkintoihin yltyvä arvostelu on omiaan osoittamaan, kuinka hyvin
Sharma on kartalla aiheensa arkaluontoisuudesta. Piirien ulkopuolinen olisi
voinut puhua rohkeammin. Mutta jos näinkin hillityt sympatiseeraukset
virallisen paholaisjoukkion kanssa aiheuttavat tuohtumusta ja PS-promootioksi
epäilyä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sharma olisi Jussi Niinistön fraasia
mukaillen ”poistanut varmistimen” ja todistanut sekä vihansa että rakkautensa
kuten kirjailijan kuuluu? Teoksen julkaisemisen jälkeen Leena Sharman on täytynyt
jatkaa työtään politiikan toimittajana. Realiteetit aiheuttavat kirjallisia
tappioita.
Sharma
kutsuu itseään ”toisaalta mutta toisaalta” -ihmiseksi (s. 166), mutta
löytämiinsä perussuomalaisiin hän suhtautuu ainoastaan tylsistyttävän
empaattisesti. Europarlamentaarikko Sampo Terhosta ja kansanedustaja Jussi
Niinistöstä Sharma on eniten innoissaan, mutta kaveeraus pysyttelee
tyynynpehmeänä. En tietenkään lue puolueiden vaalikirjoja, enkä näin ollen osaa
sanoa, onko Tuija Parvikko syytöksineen täysin hakoteillä. Poliittiseksi
uskontunnustukseksi Ne tuntuu silti varovaiselta.
kutsuu itseään ”toisaalta mutta toisaalta” -ihmiseksi (s. 166), mutta
löytämiinsä perussuomalaisiin hän suhtautuu ainoastaan tylsistyttävän
empaattisesti. Europarlamentaarikko Sampo Terhosta ja kansanedustaja Jussi
Niinistöstä Sharma on eniten innoissaan, mutta kaveeraus pysyttelee
tyynynpehmeänä. En tietenkään lue puolueiden vaalikirjoja, enkä näin ollen osaa
sanoa, onko Tuija Parvikko syytöksineen täysin hakoteillä. Poliittiseksi
uskontunnustukseksi Ne tuntuu silti varovaiselta.
Kaasuputki-blogin Jami Järvinen vastaavasti
näyttää Sharma-postauksessaan tuohtumisen mallia. Kuten Järvinen toteaa,
Sharman teoksen päävihollisia ovat kaupunkilaisliberaalit, ”hyvät ihmiset”,
toimittaja-kirjailijan omat Facebook-ystävät. Anu Silfverberg ja Umayya
Abu-Hanna saavat Sharmalta eniten negatiivista huomiota, mutta toisin kuin
Järvinen en pidä heihin kohdistuvaa kritiikkiä kohtuuttoman voimakkaana.
Päinvastoin: Sharman antipatia liberaaliutta kohtaan tuntuu yhtä
nuoriso-ohjaajamaisen sovittelevalta kuin hänen PS-sympatiansa.
näyttää Sharma-postauksessaan tuohtumisen mallia. Kuten Järvinen toteaa,
Sharman teoksen päävihollisia ovat kaupunkilaisliberaalit, ”hyvät ihmiset”,
toimittaja-kirjailijan omat Facebook-ystävät. Anu Silfverberg ja Umayya
Abu-Hanna saavat Sharmalta eniten negatiivista huomiota, mutta toisin kuin
Järvinen en pidä heihin kohdistuvaa kritiikkiä kohtuuttoman voimakkaana.
Päinvastoin: Sharman antipatia liberaaliutta kohtaan tuntuu yhtä
nuoriso-ohjaajamaisen sovittelevalta kuin hänen PS-sympatiansa.
Uskon,
että Ne todella haluaa lisätä
yhteiskunnallista dialogia. Poteroista suolletuilla karikatyyriteksteillä – Nyt-liitteen tai Ylioppilaslehden kolumnit vs. Hommaforum
tai Scripta – vuoropuhelua ei
ainakaan tähän mennessä olla saatu syntymään. Eittämättä Sharma pääsee lähemmäs
tavoitetta, mitä voi pitää pienenä voittona.
että Ne todella haluaa lisätä
yhteiskunnallista dialogia. Poteroista suolletuilla karikatyyriteksteillä – Nyt-liitteen tai Ylioppilaslehden kolumnit vs. Hommaforum
tai Scripta – vuoropuhelua ei
ainakaan tähän mennessä olla saatu syntymään. Eittämättä Sharma pääsee lähemmäs
tavoitetta, mitä voi pitää pienenä voittona.
Leena
Sharman teos järkyttää vain niitä, jotka ennen kirjaan tarttumista kuvittelivat
Jussi Halla-ahon, Juho Eerolan ja kumppanien olevan syrjintäkoneita, joihin
puoluetoimiston väki vaihtaa silloin tällöin uudet paristot. Ne etsii ihmistä ja löytää sen
toistuvasti. ”So what?” sanoisi Paavo Lipponen, mutta koska liian monet ovat
pahoittaneet mielensä, teos hoitaa ainakin yhden tärkeistä tehtävistään. Sharma
näyttää, kuinka pienellä liikkeellä 2010-luvun Suomessa pääsee harhaoppiseksi.
Sharman teos järkyttää vain niitä, jotka ennen kirjaan tarttumista kuvittelivat
Jussi Halla-ahon, Juho Eerolan ja kumppanien olevan syrjintäkoneita, joihin
puoluetoimiston väki vaihtaa silloin tällöin uudet paristot. Ne etsii ihmistä ja löytää sen
toistuvasti. ”So what?” sanoisi Paavo Lipponen, mutta koska liian monet ovat
pahoittaneet mielensä, teos hoitaa ainakin yhden tärkeistä tehtävistään. Sharma
näyttää, kuinka pienellä liikkeellä 2010-luvun Suomessa pääsee harhaoppiseksi.
Sen,
että Ne puhuttaa, pitäisi puhuttaa.
että Ne puhuttaa, pitäisi puhuttaa.